Aloitin viime kesän Lapin matkalla vaaleanpunaisten pylpyröiden virkkaamisen. Villaa ja silkkiä sisältävästä langasta oli oikein mukava tehdä palasia - samalla kun vilkuili Tenolla huitovaa Suurta kalastajaa. Palasia kertyi melkein muovikassillinen. Mutta sitten alkoi tuskien taival ja kärsimysten ahdistus. Nimittäin kaikki miljoona langanpäätä piti päätellä ja pylpyrät neuloa yhteen. Ja minä kun en ole kuuluisa kärsivällisyydestäni...
Kursin kuin kursinkin homman kuitenkin kasaan hyvissä ajoin ennen Joulupukin ilmestymistä kartanolle. Tekeleen nimittäin piti keritä reen kyytiin ja lahjan saajalle jouluksi. Mutta lahjan saaja, tuo ilkimys, kehtasi tekstata: "Mikä on se pitkä pötkö, joka on yllättävän painava?"
Nuori rouva ei ilmeisesti tunnistanut shaalia, vaikka panin paketin mukaan vielä asiaa selventävän kuvan kahdesta kakkukahvia nauttivasta ja maailmanmenoa äimistelevästä kukkahattutädistä, joista toisen harteita lämmitti vaaleanpunainen shaali. Voi näitä nuoria!
Sen muuten lupaan, etten ikinä enää tee pylpyräshaalia saati muuta palasista koottavaa tekelettä. Ei sovi minun ruumiin- saati sielunrakenteelleni. Piste.
Vanha rouva