Haalistunutta rakkautta

Kesäisellä Lapin reissulla keräsin repullisen Tenossa uineita ja kauniiksi hioutuneita ajopuiden oksia. Vanha herra virnuili, että Kyllähän noilla talvella takkaa sytyttelee, mutta aika pitkä on puiden kotimatka. Mihin minä tuittuilin takaisin, että Onpahan ainakin jotain saalista, kun noista sun perhosteluistasi ei taida valmista tulla. Meillä on sellainen sopimus reissuillamme, että kaikki mitä itse jaksan kantaa, saan tuoda kotio. Joten ajopuut tungin puuhareppuuni vastaisuuden varalle ja nyt se vastaisuus sitten koitti!

Keräsin koko kevään erivärisiä ruusunkukkia ja roikotin niitä silkkinauhoista pönttöuunin pelleissä. Ruusunauhat saivat väistyä, kun ripustin tilalle appelsiinikoristeet. Ruusut olin melkein jo nakkaamassa kompostiin, mutta sitten sain idean: mitä jos vastaisuuden varalle kerätyt ajopuut ja ruusunkukat solmisivat ikuisen liiton keskenään? Ympyrähän symboloi ikuisuutta ja samalla se on rakkauden merkki.

Tuumasta toimeen ja pyöreän kranssin tekoon. Kuumaliimapistooli esiin ja ajopuiden pätkiä limittäin  ja lomittain, pitkittäin ja poikittain liittämään. Ympärän halkaisija on liki metrin, joten puuta kului koko repullinen. Varastosta löysin kolme peikonpähkinän kippuraista oksaa ja nekin pääsivät kannattalemaan ruusunkukkia. Lopuksi kieputin hopeista spiraalilankaa oksien lomaan.

 

 

Voi miten minä rakastan ajopuiden kiemuaisia syitä ja ruusujen haalistuneen vanhaa kauneutta! Edes rusettia en raaskinut laittaa kranssiini. Sellaisenaan kranssi pääsi paraatipaikalle. Vessan seinällä se muistuttaa ihanasta kesästä ja pohjoisen valkeista öistä.

Vanha rouva