Luulin, että päivät lyhenevät ja että mörkkiä hämärähyssyä pidetään hamaan jouluun asti. Ei maailma kuitenkaan ihan värittömäksi eikä valottomaksi ole heittäytynyt. Ei sinnepäinkään.
Tänä aamuna maailma oli muuttunut valkoiseksi. Lunta on sadellut lisää koko päivän. Voi tätä valkeutta!
Pari päivää sitten ei ollut vielä lumesta tietoakaan. Vesikin oli kadonnut kotirannasta. Mennessään se oli urittanut rantatöyrään mitä hienoimmilla hiekkarannuilla.
Aivan törmään oli vesi paennut. Seisoin törmän reunalla ja mielikuvittelin Vellamon ja Ahdin ja Näkin kurkistelevan minua kuuden metrin syvyydestä. Enkä ollut syvyyksiä kummastelemassa yksin:
Minkkipesue oli kirmaillut edessuntakaisin hienolla hiekalla. Mieleni teki minunkin kirmailla... ja taisin ihan pikkuisen tehdäkin niin ;) Minä niin rakastan syksyä!
Vanha rouva