Kaivelin vintin muhista esille kaksi ranstakkaa, missä ne maata möllöttivät virattomina eläkeläisinä. Melkein kaksimetriset ranstakat ovat peräisin niiltä ajoilta, kun talossa oli iso leivinuuni.
Kiikutin ranstakat alakertaan pesulle ja puunaukseen. Pyörittelin ja kääntelin, asettelin ja mallasin. Lopulta ripustin ne pirtin ovenpieleen roikkumaan, lähelle entistä toimipaikkaansa.
Ovenpielessä roikkuvat ranstakat antoivat kieltämättä hirmuisen kuvan talon pelisäännöistä. Jos et sinä lempo käyttäydy kunnolla, saat takalistossasi tuntea... tuumailin minä ja muistelin lapsuudenseutuni lastenkasvatusperiaatteet (juu juu, minä olen niitä muinaisia pilttinä pahanpäiväisesti koivuniemenherroilla sun muilla kurinpitovälineillä peloteltuja, joista nähdäkseni on kaikenmaailman traumoista ja patoutumista huomimatta kasvanut kelpo veronmaksajia). Moisia mielikuvia välttääkseni ja ranstakkojen yksitotisuutta pehmentääkseni päätin kokeilla truutintekotaitojani.
Pyöräytin kartongista truutin. Päällystin truutin valkealla flanellilla. Ympyröin truutinsuun poimutetulla kangassuikaleella. Liimasin sinne sun tänne pitsiä ja koristenauhaa. Tein rusetteja ja ruusukkeita. Lisäsin helmiä ja kristalleja. Pitsireunainen kakkupaperi sai myös armon päästä truutinvartta koristamaan. Siinäpä se.
Truuttinteko ei millään meinannut loppua. Kahden ranstakkatruutin lisäksi värkkäsin keittiön ikkunanpieleen kaksi koivuniemenherroille varattua truuttia:
Olohuoneen puolellekin pääsi yksi truutti, vaikka Vanha herra yritteli kurittaa minua hirnumalla aina vain pahenevalle mummutaudilleni (se kuulemma ilmenee rimpsun, rämpsyn ja krumeluurin vallattomana levittäytymisenä huusholliin).
Truutti on muuten oulunkielinen sana, joka tarkoittaa tötteröä. Aikoinaan maamme toiseksi vanhimman leipoman, Katri Antellin työhönottohaastattelut menivät näin: Osaakko nää truutin tehdä, narun katkasta ja olla varistamatta sokuria?
Vanha rouva