Vierasvara

Mummulassa oli 1960-luvulla aina vierasvaraa. Naapurit tupsahtelivat kutsumatta toistensa luokse kahville - ei siinä selattu minkäänsortin allakoita. Tultiin ja mentiin, kun kahvihammasta kolotti ja oli jutunjuurta.

Yllättäen sain mummukohtauksen ja leivoin vierasvaraksi mustikkapiirakan. Piirakasta tuli ruma. Meikkasin rumuuden piiloon keksimurulla sekä marjoilla ja hedelmillä - ja kas, yllätysvieraita ilmestyi pihaan!

Aamutuimaan kartanolle pyöräilleelle naapurille piti äkkiä keksiä aamiaista. Kekkasin hedelmä / vihannes-lautasen - vieras kun sattuu olemaan niitä ikuisuushoikistelijoita.

Toisen mummukohtauksen tuloksena syntyi suolainen lehtitaikinaleivonnainen. Taikinan päälle levitin raejuustoa, parmesaaniraastetta ja pari teelusikallista lemon curdia. Maustoin mustapippurilla ja suolalla. Paistoin parissa sadassa asteessa vajaan puoli tuntia. Jäähdytin. Sitten koristelin.

Kun olin heittelemässä viimeisiä kehäkukan terälehtiä kurkkuviipaleiden päälle, kaukainen vieras istahti pöydän ääreen noolaamaan. Onneksi leivonnainen oli uunipellin kokoinen, sillä Vanha herrakin konkoili paikalle saaliinjakoon.

 

Silloin tällöin ei huvita olla ehtoinen emäntä, vaan huithapeli kaupanpullatyyppi. Sillä onhan se nyt selvää, että joskus pitää omistautua auringolle ja päivähaaveilulle. Tai lähteä naapuriin kahville.

Vanha rouva

Road trip -shoppailua

Mitä kuukauden mittaiselta Italian ja Balkanin road tripiltä ostetaan matkamuistoksi? 

Ei ainakaan uusia kenkiä.

Eikä kupariastioita.

Basaarit ovat kauniita, eksoottisia ja täynnänsä jos jonkinlaista hilavitkutinta. Mutta kun yhden basaarin on tutkinut kunnolla, muiden basaarien tavarat jäävät vähemmälle huomiolle. Silmät alkavat tarkkailla ihmisiä, kuunnella ääniä ja haistella tuoksuja.

Kirjatkin piti jättää kirjakioskeihin - yksistään sen takia, etteivät balkanilaiset kielet taivu. Kyrilliset kirjaimet toki osaan.

Shoppailumme keskittyi ruokaan, tuoksuihin, väreihin, ideoihin, muistoihin. Ja rauhallisiin istuntoihin katukahviloissa ja puistonpenkeillä.

 

Italiassa ahmimme italialaisia herkkuja.

Veronalaisella torilla oli tarjolla solidaarisuuspastaa.

Garda-järvellä oli kauniita puutarhaistutuksia.

  

Olisin mielelläni ottanut jokaisen kukkivan puun ja pernsaan mukaani.

 

Vanha herra hiplasi kateellisena makedonialaisia jättipottuja ja minä bosnialaisia vihanneksia.

Maistelimme mereneläviä.

 

Maistelimme lisää mereneläviä.

Yksi ruoka oli kuitenkin ylitse muiden: balkanilainen ćevapčići. Se on hyvin maustetusta jauhelihasta valmistettu pitkänmallinen lihapötkylä. Söimme niitä taivaallisen tirisevinä suoraan basaarien pikkugrilleistä.

Tiramisut sun muut italialaiset herkut kalpenivat balkanilaisten herkkujen rinnalla. Ainakin äkkimakeudessa, aromissa, kauneudessa ja hinnassa.

 

 

Eivät tosin montenegrolaisen noutopöydän jälkkäritkään pahalta maistuneet!

Shoppailu väsyttää niin maan vietävästi.

Kun oikein yritimme, saimme kuin saimmekin kotiintuomisia: kolmet sukat, kaksi huivia ja yhden partavaahdon. Ja noin 1800 kuvaa. Siinähän sitä.

Vanha rouva

Ruusuja Romeolle ja Julialle

     

Sarajevossa tajusin konkreettisesti, että Balkan on kansallisuuksien ja uskontojen tilkkutäkki. Balkanilla on kristittyjä, juutalaisia ja muslimeja.

Muslimien määrä löi ällikällä. Balkanin islam on näkyvää, kuuluvaa, maistuvaa ja vaikuttavaa. Esimerkkinä olkoon ramadan, kuukauden mittainen uskonnollinen paastonaika, joka päättyi huhtikuussa Sarajevossa ollessamme. Lähes kaikki uskonnosta riippumatta panivat ovensa säppiin: kaupat, ravintolat, museot, palvelut. Ihmiset kerääntyivät perhepiiriin juhlimaan.

Meille suomalaisille opetetaan, että monikulttuurisuus on rikkautta. Sarajevossa asian tärkeyden ymmärtää, sillä maassa käytiin vain vajaa 30 vuotta sitten raaka sota yhtenäiskulttuurin ja yhden totuuden nimissä.

 

Bosnian sodan aikana etniset puhdistukset olivat arkipäivää: joukkokarkotuksia, tappamista, ryöstämistä, tuhopolttoja, räjäytyksiä, kidutuksia ja raiskauksia. Bosniakkeja suljettiin joukoittain keskitysleireille, joissa heitä kuoli tuhansia. Sarajevolaisen tutkimuskeskuksen mukaan sodan aikana Bosniassa oli ainakin 400 vankileiriä.

Kävimme 4 tunnin mittaisella ROSES OF SARAJEVO -kierroksella. Sen järjesti Art and Tours Sarajevo. Erittäin vahva suositus! Kierroksen aiheena oli Sarajevon piiritys vuosina 1992-95. Bosnian sodan lapsena elänyt oppaamme Mak ajoi meidän kahden kanssa ympäri Sarajevon piirityksen aikaisia tapahtumapaikkoja. 

Kävimme Toivon tunnelissa. Sarajevo oli lähes 4 vuotta piiritetty kaupunki, jonka ainoat yhteydet ulkomaailmaan olivat YK:n hallinnassa oleva Sarajevon lentokenttä ja sen alle kaivettu 700 metriä pitkä huoltotunneli, joka oli suurinpiirtein 1 metrin levyinen ja 1½ metrin korkuinen. 

 

Tunnelin toisessa päässä oli piirityksen aikana Kolarin perheen koti. Perhe auttoi kaupunkilaisia vaarantamalla itsensä. Nyt kodin alueella on sotamuseo ja vierailukeskus valtavine valokuvainstallaatioineen, elokuvineen ja opastuksineen:

Kävimme tarkka-ampujien passipaikoilla Sarajevoa ympäröivillä kukkuloilla. Kranaattituli ympäröiviltä kukkuloilta oli jatkuvaa. Serbien ampumia kranaatteja osui sotilaskohteisiin, hallituksen rakennuksiin, sairaaloihin, kouluihin, moskeijoihin, kirkkoihin, kirjastoihin, museoihin, teollisuuslaitoksiin, tiedotusvälinekeskuksiin, YK:n asemapaikkoihin ja siviilirakennuksiin. Syyskuuhun 1993 mennessä käytännöllisesti katsoen kaikki Sarajevon rakennukset olivat kärsineet jonkinasteisia vaurioita. 

  

 

Bosnian sota käytiin vuosina 1992-95 serbien, kroaattien ja bosniakkien välillä. Kansallismieliset serbit aloittivat sodan, koska muslimien ja kroaattien johtama Bosnia itsenäistyi serbijohtoisesta Jugoslaviasta. Serbit halusivat pitää kaikki serbit samassa valtiossa.

Verisimmät sotatapahtumat lienevät Sarajevon piiritys ja Srebrenican joukkomurha. Viimeisimpien arvioiden mukaan Bosnian sodassa kuoli kaikkiaan yli 100 000 ihmistä, joista 40 % oli siviilejä. Noin 1,8 miljoonaa ihmistä pakeni tai joutui karkotetuksi. 

Liikkuminen kaupungilla oli sala-ampujien vuoksi vaarallista. Jotkut kadut olivat tarkka-ampujien kohteena. Kuuluisa oli vuorten ympäröimä ”Tarkka-ampujien kuja”. Oppaamme Mak kertoi isänsä ajaneen polkupyörällä joka toinen päivä tuon 16 kilometriä pitkän kadun toiseen päähän tarkka-ampujien ja kranaattien tulituksessa. Piiritetyn kaupungin ainoa vesikaivo oli kadun päässä.

Jälleenrakennus aloitettiin heti sodan loputtua. Sarajevosta löytyy kuitenkin vielä sorakasoiksi sortuneita rakennuksia ja ehjätkin talot ovat luodinreikien täplittämiä. 

Sarajevoon ammuttiin arviolta 300 kranaattia joka päivä. Monet räjähdysten jättämät kranaattikuopat Sarajevon kaduilla on täytetty punaisella betonilla. Punaisia läikkiä kutsutaan ”Sarajevon ruusuiksi”.

Toukokuussa 1993 tälle sillalle ammuttiin kaksi rakastavaista. Boško oli serbi ja hänen morsiamensa Admira oli bosniakki. Pari oli päättänyt paeta piiritetystä kaupungista. Boško ja Admira olivat ylittämässä siltaa serbien puolelle. Tarkka-ampujan luoti tappoi Boškon ja haavoitti Admiraa. Admira ryömi Boškon luo ja kuoli sulhastaan syleillen. Ruumiit makasivat sillalla neljä päivää. Pari haudattiin Sarajevon esikaupunkialueelle. Siltaa kutsutaan Romeon ja Julian sillaksi.

Sillan toisessa päässä ammuttiin Sarajevon laukaukset. Serbialaisten tukema separatisti Gavrilo Princip ampui Itävallan miehittämässä, slaavien asuttamassa Bosniassa Itävallan kruununprinssin Frans Ferdinandin 28.6.1914. Poliittisesta salamurhasta käynnistynyt tapahtumaketju johti ensimmäisen maailmansodan syttymiseen. 

Vietimme Sarajevossa neljä päivää. Ne olivat täynnä sotaa, ahdistusta, rumuutta ja kauhua. Vastapainoksi nautimme sarajevolaisten ystävällisyydestä, avarakatseisuudesta, rukouskutsuista, vanhan kaupungin tuoksuista ja kirkkaista väreistä. 

Sarajevo on kaupunki, minne palaan varmasti.

Vanha rouva