Iisakin kirkko

Tätä arkipaitaa olen kutonut koko armiaan kesän. Välillä kutonut, välillä purkanut. Nyt se on vihdoinkin valmis puettavaksi päälle, kun ilmat viilentyvät tarpeeksi.

Sandnes Garn Duo -langassa yhdistyy puuvillan pehmeys ja merinovillan lämpimyys. Lanka on pinnaltaan sileää ja mattaa. Ei kutita! Kudoin 3,5 puikoilla. Ohjetta ei ollut. 

Violettia pohjaväriä jäi edellisestä projektista (KLIK). Raitavärit valikoituivat lankakaupassa, kun laitoin silmät kiinni ja tökkäsin sormeni lankahyllyyn. Ihan oudot värit minulle, mutta aika hauskat.

Seuraava projekti häämöttää ruusujen takana: 1400 grammaa Tinde-lankaa. Se on norjalaisen turkislampaan villasta kehrättyä. Kyseinen lammasrotu on Gotlannin lampaan ja norjalaisen perinnerodun Spelsaun risteytys. Hillesvåg Ullvarefabrikk on Norjan ainoa kehräämö, joka kehrää lankaa tästä silkkisestä ja kiharaisesta villasta. Tindessä erottuu ulko- ja sisäkuitu ja siinä on hento pörröisyys. 

Karkkikauppa tuli mieleen, kun jahkailin värejä lankakaupassa. Mielessä olivat kanervat kankaalla, sammal notkelmassa, pudonnut koivunlehti lammen pinnalla sekä koivunpunikkitatin lakki. 

Eiköhän näistä saa aikaiseksi seuraavan Iisakin kirkon.

Vanha rouva

Kohokohta

Liettuan ja Latvian kiertomatkallamme oli kaksi kohdetta ylitse muiden. Toinen niistä oli The Lost Shtetl Museum Šeduvassa. Siitä kerron täällä. Toinen must- kohde oli Ristikukkula Pohjois-Liettuassa Šiauliain kaupungin lähellä.

 

Ensimmäiset ristit ilmestyivät Ristikukkulalle mahdollisesti sen jälkeen, kun puolalaiset ja liettualaiset olivat epäonnistuneesti kapinoineet Venäjän keisarikuntaa vastaan vuonna 1831. Lisää ristejä nousi toisen kapinan jälkeen vuonna 1863. Kun ristien määrä vuonna 1900 ensimmäisen kerran kirjattiin ylös, niitä oli kukkulalla 130. Vuonna 1990 kukkulalla oli 55 000 ristiä. Nykyään ristien määrää ei tiedä kukaan. Uuden ristin saa vapaasti pystyttää - ellei se ole kooltaan liian iso, jolloin tarvitaan lupa. Ristien lisäksi kukkulalla on suuria krusifikseja ja Neitsyt Marian patsaita. Talkoojoukot siistivät kukkulaa säännöllisin väliajoin poistamalla rikkinäisiä ristejä ja kitkemällä ristien välistä. 

 

Neuvostoliiton miehityksen aikana (1940-90) miehittäjät yrittivät hävittää kukkulan useaan otteeseen. Ristejä poltettiin ja alue jyrättiin puskutraktoreilla, mutta ihmiset palasivat yhä uudelleen uusien ristien kanssa. 

 

Paavi Johannes Paavali II vieraili Ristikukkulalla syyskuussa 1993 pian Liettuan itsenäistymisen jälkeen. Paavi korosti paikan päällä pitämässään messussa, että ristikukkula on uskon, toivon ja vapauden symboli. 

 

Risteihin ei välttämättä liity menetystä tai surua, vaan ristejä on pystytetty myös kiitokseksi, onnentoivotukseksi, pyhiinvaelluksen muistoksi, pyynnöksi tai rakkaudentunnustukseksi. Pysäyttävän  lukunsa muodostavat yhtäältä hääparien tuomat sydämet ja toisaalta Nato-joukkojen ja Ukrainan sodan veteraanien tuomat ristit. 

  

Opiskelin venäjää 1980-luvun lopulla. Menin töihin suomalaiseen incoming-matkatoimistoon, joka tuotti neuvostoturisteille 10 päivän mittaisia pakettimatkoja. Opastin heitä liki 10 vuotta eri puolille Suomea suuntautuvilla all inclusive -matkoilla. Se aika oli elämäni kovin ja antoisin korkeakoulu.

Neuvostoliiton suurin ulkomaanmatkoista vastaava matkatoimisto Inturist järjesti meille suomalaisille incoming-oppaille tutustumiskäyntejä eri puolille laajaa neuvostojen maata, jotta ymmärtäisimme asiakkaidemme lähtökohtia. Kerran olimme Neuvosto-Liettuassa tutustumismatkalla. Pyysimme päästä tutustumaan Ristikukkulalle. Pyyntömme torpattiin ystävällisesti, mutta tiukan kategorisesti. Net ja net. Silloin päätin, että kyllä minä vielä Ristikukkulan näen. Se aika oli nyt, 40 vuotta myöhemmin. 

Ristikukkula on täynnä rakkautta ja voimaa.

Vanha rouva

Valoisaa matkailua

Vanha herra oli tietämättään Riian kasvitietteellisen puutarhan daalia-malli. Mies varmaan ajatteli kauhuissaan, miten esikasvatettavat daaliat valtaavat hänen autotallinsa ensi keväänä.

 

 

Daalioiden jälkeen Vanha herra pääsi nauttimaan naiskauneudesta Riian pörssin taidemuseoon, mistä löytyy Baltian suurin ulkomaisen taiteen kokoelma.

 

Kävelimme edestakaisin Vilnassa, Kaunasissa ja Riiassa bongaamassa komeita kirkkoja, synagogia ja muita temppeleitä.  

  

Kaunasin entisessä getossa eksyimme erään talon sisäpihalle. Kiemo Galerija perustettiin toistakymmentä vuotta sitten. Vytenis Jakas halusi kunnioittaa alueella asuneiden juutalaisten elämää. Sisäpiha muuttui kokonaistaideteokseksi muraaleineen ja installaatioineen. Katso lisää kuvia ja alueen historiikki täältä.

  

 

 

Liettuasta löytyy muraaleja vähän sieltä sun täältä. Ne eivät ole graffitein tuhrittuja, vaan niitä kunnioitetaan taideteoksina. Tässä vielä kaksi kaunista:

 

Kävin Kaunasin Pirumuseossa neukkuaikana, jolloin museossa oli esillä muutama sata pirua eri puolilta maapalloa. Myös Suomesta. Nyt tähän maailman ainoaan piruja esittelevään museoon on kokoontunut jo yli 3000 vanhaa vihtahousua. 

 

 

Pirumuseo on hauska museo. Toisenlaista liettualaista ja latvialaista hauskaa tarjosivat kahvilat ja ravintolat. Ja kyllä me söimme liettualaista, latvialaista, uzbekistanilaista, venäläistä ja ukrainalaista. Kaikki maistui oikealta ruoalta, eikä miltään trendihötöltä.

 

  

Pitihän se yksi hirviökin tavata. Kaunasin linnan muurissa se kuorsasi niin, että Vanha herra tuli kateelliseksi.

 

Valoisa matkailu tarkoittaa vierailua kohteissa, joiden teemana on kauneus, riemu, rauha, onnellisuus, rakkaus, ystävyys, luonto, kulttuuri ja sydämeen käyvät kohtaamiset ihmisten kanssa.  Määritelmä on minun. 

Reaalipoliitikko tai pessimisti kysyy nyt, miksi moiset matkailunähtävyydet keskellä sodan ja hädän runtelemaa syyskesää? Siksi, että olen oppaana vienyt ihmisiä korvaamattoman arvokkaiden kulttuuriaarteiden äärelle ja oppinut samalla katsomaan maailmaa vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Yhä edelleen minulla on etuoikeus kertoa asiakkailleni tarinoita ystävyydestä, rakkaudesta, kaipuusta ja elämän suloisista sattumuksista. Olen kiitollinen pinkeistä rilleistäni.

Vanha rouva

Synkkää matkailua

Synkkä matkailu tarkoittaa vierailua kohteissa, joiden teemana on kuolema, suru, sota, onnettomuudet, rikokset, yliluonnolliset tapahtumat tai muut tragediat. Määritelmä löytyy täältä. Kepeintä synkkyyttä edustavat viihteelliset kauhutalot, -näyttelyt ja pakopelihuoneet. Mustinta synkkyyttä edustavat vankilat, keskitysleirit, sotatantereet ja kansanmurhien tapahtumapaikat.

Synkän matkailun kohteet ovat erisävyisiä. Vaaleimmat kohteet kaupallistavat ja romantisoivat tapahtumia. Näillä viihteellisillä matkailukohteilla ei ole suurempaa poliittista, ideologista tai opetuksellista arvoa. Synkän pään kohteet ovat historiakeskeisiä, ja niissä konservointi ja muistaminen ovat keskiössä. Nämä kohteet sijaitsevat usein tragedian varsinaisella tapahtumapaikalla, ja niissä vierailu saattaa riipaista, mullistaa ja itkettää.

Miksi mennä synkkään kohteeseen? Motiivina on usein silkka uteliaisuus ja makaaberi tirkistelynhalu. Motiiviksi kelpaa myös halu oppia, sillä synkkä matkailu antaa perspektiiviä katsoa nykymenoa. 

Teimme puolitoista viikkoa kestäneen matkan Liettuaan ja Latviaan. Osa vierailukohteistamme oli mustaakin mustempia.  

  

   

Ostimme Vilnassa opastetun kohdekäynnin Liettuan tunnetuimpaan vankilaan. Lukiškėsin vankila rakennettiin vuonna 1904 ja se toimi vankilana vuoteen 2019 saakka. Siellä pidettiin sekä rikollisia että poliittisia vankeja. Oppaamme kertoi vankilaelämästä, vangeista ja vartijoista, rikoksesta ja rangaistuksesta. Näimme rangaistus-, eristys- ja tarkkailusellejä, kuljimme kongeja ja tiirailimme muureille viritettyjä piikkilankoja ja teräsverkkoja. Kuvaaminen oli rajoitettu vain oppaan osoittamiin paikkoihin. 

Sen sijaan seuraavassa kohteessamme sai kuvata mielin määrin. Se kohde oli Liettuan miehitysten ja vapaustaistelujen museo eli tuttavallisemmin Neuvostoliiton salaisen poliisin KGB:n museo. Runsas teksti- ja valokuvamateriaali kertoivat, mitä miehitetyssä Liettuassa tapahtui, jos uskalsi olla miehittäjän kanssa eri mieltä. Museon kellarissa ovat KGB:n vankisellit, kuulusteluhuoneet ja teloituskammiot. 

 

  

Museon jälkeen ymmärsin, miksi liettualaisille vapaus on enemmän kuin sana.

Kaunasissa sijaitseva 9. linnake rakennettiin alun perin osaksi Venäjän keisarikunnan Kaunasin linnoitusketjua suojaamaan valtakunnan länsirajaa. Liettuan itsenäistymisen jälkeen linnoitus muutettiin kovan työn vankilaksi. Neuvostoliiton miehitettyä Liettuan vankilasta tehtiin kauttakulkuleiri, josta poliittisia vankeja ja karkotettuja lähetettiin Siperiaan. Toisen maailmansodan aikana natsit muuttivat linnoituksen joukkotuhopaikaksi. Siellä murhattiin arviolta 50 000 ihmistä, joista valtaosa oli Kaunasin getosta ja muualta Euroopasta tuotuja juutalaisia. Nykyään alueella toimii Kaunasin 9. linnakkeen museo. 

 

Riipaisevinta oli seistä huoneessa, missä seinälle oli kiinnitetty 9200 nappia. Ne kuvasivat niitä 9200 ihmistä, jotka teloitettiin yhden yksittäisen päivän aikana. Kolme nappia oli kaivettu esiin joukkohaudasta. 

 

Liettuan pohjoisosassa sijaitsee Šeduvan kylä. Siellä on The Lost Shtetl Museum. Jiddišin kielen sana "shtetl" tarkoittaa juutalaiskylää. Liettuan alueella oli yli 200 juutalaiskylää ennen toista maailmansotaa. Nyt niistä ei ole yhtäkään jäljellä. Liettuan holokaustissa vuonna 1941 murhattiin noin 195 000 ihmistä, mikä on yli 96 % maan juutalaisväestöstä. Šeduvan kaikki 664 juutalaista teloitettiin parissa päivässä. Näihin murhiin eivät olleet syyllisiä yksin natsit, vaan tappamiseen osallistuivat myös liettualaiset.

Museon harjakattoiset rakennukset symboloivat kadonnutta kylää ja sen ihmisiä. Rakennuksen ulkokuori muistuttaa juutalaiskylien paanukattoja, mutta puu on korvattu metallisilla laatoilla. Museon perusnäyttely on rakennettu maan alle. Museoon johtava kävelyreitti kulkee kukkaniityn läpi. Šeduvan juutalaiset vietiin teloituspaikalle niittyjen halki.

Museo on yksityinen rakennushanke. Museorakennuksen on suunnitellut suomalainen arkkitehti Rainer Mahlamäki yhdessä Lahdelma & Mahlamäki -arkkitehtien kanssa. Rakennus valmistui 2025. Rakennus on Arkkitehtuurin Finlandia -palkintoehdokkaana vuonna 2026. Rakennuksesta on kirjoitettu paljon kuluneen vuoden aikana. Lue vaikka tämä. 

 

Museo järkytti kauneudellaan. Museo järkytti raadollisuudellaan. Niin kai oli tarkoituskin.

Riiassa oli vuorossa Latvian miehitysmuseo. Se kertoo maan historiasta, kun Latvia oli  vuosina 1940-91 miehittäjien vallassa. Museo kertoo tarinan petoksesta, sorrosta, kauhusta ja väkivallasta, jonka aikana tehtiin rikoksia ihmisyyttä vastaan ja tunnettiin voimattomuutta sekä pelkoa. Esille nousevat myös kertomukset tottelemattomuudesta, vastustamisesta ja sankaruudesta. 

 

Vasta museon toisessa kerroksessa ymmärsin, että olin kulkenut koko näyttelyn läpi ahdettuna vankileiriin, josta pakeneminen oli estetty piikkilangoin ja vartiotornein:

Miksi moiset matkailunähtävyydet keskellä kaunista syyskesää? 

Siksi, että olen oppaana vienyt ihmisiä vankiloihin, hautausmaille, sotatantereille, juoksuhautoihin, katakombeihin ja hirttopuille. Olen kertonut sodista, teloituksista, vankileireistä, varkauksista, kummituksista ja murhaavasta rakkaudesta. Haluan edelleen oppia ja ymmärtää ja haluan edelleen kertoa.

Siksi, että on tärkeä elää rauhassa ja sopusoinnussa uskonnosta, politiikasta, rahasta ja vallasta välittämättä. 

Siksi, että kaikesta huolimatta maailmassa on paljon kaunista, kannattelevaa ja kestävää ystävyyttä ja rakkautta. 

Vanha rouva