Toiveiden täyttymys

 

Vanha herra toivoi syntymäpäiväkseen banaani-mansikka-kermakakkua. No, saamansa piti. Vispasin neljän munan kakkupohjan. Jaoin sen neljään osaan. Kostutin kakkupohjan parilla desillä makeaa sitruunavettä. Alimpaan väliin viipaloin banaania ja lätkäisin päälle aimo annoksen kermavaahtoa. Seuraavaan väliin tälläsin mansikkamoussea (paksua ja makeaa mansikkakiisseliä sekoitettuna napakkaan kermavaahtoon ja desilitraan vaniljakreemijauhetta). Päällimmäiseen väliin taas banaaniviipaleita ja kermavaahtoa. Sitten paino päälle ja jääkaappiin ässehtymään yöksi.

Tarjoilupäivänä kuorrutin kakun paksulla kerroksella löysää kermavaahtoa. Kakun päällä keekoilee tuoreista mansikoista tehty kukkanen. Ripaus raesokeria kertoo siitä, että armaani on talven lapsi.

 

Toiseksi tarjottavaksi pyöräytin Vanhan herran ikilempparin, porkkanakakun. Jos jonkinlaista porkkanakakkua olen yhteisten vuosiemme aikana rustannut, mutta nyt löysin semmoisen, josta minäkin pidän! Ohje löytyi Suklaapossulta. Kiitos Suklaapossu!

En tällä kertaa tehnyt kakun mallista kakkua, vaan leivoin levykakun, jonka pilpoin pieniksi annosleivoksiksi. Pursotin kuorrutteesta kunkin leivoksen päälle ruusukkeen. Ruusukkeen koristelin tyrnimarjalla ja rosmariininlehdillä.

Vanha herra söi puolet kakusta ja lähestulkoon omi leivoslautasen itselleen ja hymyili suun täydeltä: Tämä on maailman paras synttärilahja!

Vähästä on mies onnellinen, sen vaan sanon.

Vanha rouva

Pussillinen peltireikiä

Kas, lempikukkani orvokit ovat puhjenneet kukkaan! Pari perhostakin on huomannut tämän keskitalven ihmeen.

Surrasin kukkien ympärillä - kuin perhonen ikään - kunnes Vanha herra tyyräsi tylysti:

Nosta ny helkutissa noi raakut pois tualta permannolta, eihän täällä voi ihminen elää, kun koko ajan on jotain hilavitkuttimia ties missä!

Miten voi miesihminen olla noin lyhytpinnainen? Miksei se osaa kiertää, jos kerta huomaa, että keittiön lattialle on kasvanut orvokkeja. Keittäisi kahvinsa vaikka autotallissa...

Kuuliainen vaimo kun olen, tein työtä käskettyä ja poimin orvokkini talteen. Kukat pääsivät maljakkoon talon parhaalle paikalle:

  

No jo kohta kuului kammarin puolelta traaginen huokaus: Ei halvatun halvattu, täälläkin on jotain kikkareita pitkin lattioita. Miten mää muka täällä imuroin? Niin minä sitten poimin ruskean ja keltaisen kukertavat kikkareeni ylös ja laiton vissiin talteen pääsiäistä odottamaan:

 

Pikkusisko toi taannoisella visiitillään minulle pussillisen peltisiä reikiä. Ihan oikein luit, reikiä se toi minulle. Maalipurkkien kansiin tehdään valmiiksi reikä sitä muovista tulppaa varten, tiedäthän. No, reiän teosta jää peltinen lämikkä. Sisko oli kerännyt niitä reikiä pussillisen ja ajatellut, että kyllä minä niille jotain tekoa keksin. Muutama viikko piti haudutella peltireikäajatuksia, mutta sitten hoksasin:

Sivelin lämikkään lakkaa ja painoin serviettikukan tai -perhosen päälle. Kuivattelin. Liimasin lämikän ympärille pitsisiä terälehtiä ja ripustuslenkin. Sitten toinen lämikkä päälle. Kukkasia voi siis ihailla kummaltakin puolelta, koska kummallakin puolella on kukkanen tai perhonen. Osaan lämiköistä käytin tee-aiheista serviettiä ja pitsin sijasta ruskeaa koristenauhaa.

Että tämmöisiä reikiä tällä kertaa.

Vanha rouva

  

Kukkameri

Löysin kirpparilta neonvärisellä langalla päällystettyjä kukkasia, mitä lie edesmenneitä tiimarilaisia pääsiäiskoristeita. Kahdeksan kukkasta maksoi yhteensä kaksi euroa. Päätin törsätä - varsinkin kun sisko hövelisti maksoi.

Kotona huomasin, että neonväristen lankojen alla oli kaksinkertainen kukkakehikko. Ei muuta kuin langat veks ja hohtimet käteen. Niin erotin kehikot toisistaan. Ja kas, minulla olikin kädenkäänteessä kuusitoista rautalangasta hitsattua kukkakehikkoa.

Sudin kehikot valkoisella maalilla. Sitten lutuutin valkeata paperinarua vesi-erikkeepperi-seoksessa. Kieputtelin märkää narua kehikkoihin sikin sokin ja jätin yöksi kuivumaan.

Aamulla minua odotti kuivankopsakaksi kuivahtanut kukkameri.

Osa kukkamerestä pääsi roikkumaan leipälapiooni.

Saapas nähdä, käykö kukkasilleni samalla tavalla 

kuin kävi sydämilleni muutama aika sitten.

Vanha rouva

Luminen henkäys

Pakkaspäivän kunniaksi värkkäsin keittiöön uuden kranssin. Se on yhtä valkea kuin hanki, yhtä krumeluuri kuin jäätähdet ja yhtä  kevyt kuin leijuva lumihiutale.

 

Jaa mistäkö on uusi hömpötys tehty? Vanhan herran kakkulapapereista, joilla se hankaa rillinsä puhtaiksi.
Paperia on meillä varastossa ainakin ziljoonaksi vuodeksi, joten joutihan tuota pihistää lumisen henkäyksen verran.

Paperi on semmoista oikein ohutta ja läpikuultavaa. Sitä kun pakkasi viisi-kuusi paperia päällekkäin, länttäsi nitojalla yhteen ja leikkasi ympyräksi, niin sitten alkoi se fun-fun-osuus. Sai istua koko lauantai-illan telkkarin edessä ja rapistella ohuita papereita pörhölleen. Tänä aamuna liimasin puoli ämpärillistä paperiruusukkeita kranssirenkulaan. Ja tämmöinen tuli.

Laskiaisiltaterveisin

Vanha rouva

Minä tarvitsen valtaistuimen

Pikkuihminen haki minut töistä. Sitten me köröttelimme kaupoille.

Löysimme kruunun. Nuoren rouvan kummeksuvista katseista huolimatta kultakruunu päätyi pojan päähän. Sitten alkoi mankuminen, että prinssillä pitää olla viitta. Äiti-ihminen lupasi tehdä viitan illalla.

Köröttelimme kaupoilta meille leikkimään. Yht´äkkiä takapenkiltä kuului: Äiti, minä tarvitsen valtaistuimen! 

Pikkuihminen ei millään halunnut mennä päiväunille, sillä isot prinssipojat nukkuvat vain yöllä.

Niin me Nuoren rouvan kanssa katselimme huvittuneina, kun Prinssipoikasemme pötkötti auringonläiskässä keskellä pirtin lattiaa kruunu päässään ja tuhisi sangen unisesti.

Mutta kummasti se uni Prinssin silmistä karisi, kun pöytään kannettiin suklaakakku.

Kakkuni on tummalla kaakaojauheella leivottu peruskakku . Keskeltä sopivan tatinainen, ettei tarvitse pelkkää sahajauhoa suustaan pölläytellä.

Kaadoin kakun päälle tummasta suklaasta, kermatilkasta ja voinokareesta tekemäni suklaakuorrutteen. Keskelle kaadoin pussillisen minttusuklaarakeita. Kakun kyytipoikana tarjoilin vaniljajäätelö.

Prinssin suunympärys oli sangen suklainen, kun hän alkoi hankkia kotimatkalle kultakruunu päässään. Onneksi tuli vatsa täyteen, sillä energiaahan siinä tarvitaan, kun pitää pitkä ilta olla päällysmiehenä: äiti tekee viittaa ja isä rakentaa valtaistuinta.

Minä jäin suunnittelemaan prinssisukkia. Niissä kuulemma pitää olla lohikäärme ja linnantorni.

Vanha rouva

Siperialaisia unelmia

--- Kiinnitin lumikengät vyöhöni ja kävin ulko-oven takana kohoavan lumiseinämän kimppuun. Minusta tuli myyrä, käärme ja delfiiini. Minä kaivoin, kiemurtelin ja uin. Ponnistelin lumivyöryssä, kiipesin sen massaa vastaan, joka tummeni sitä mukaan kuin loittonin talosta. Lumi virtasi ruumiiseeni, poltteli sitä ja kannusti eteenpäin. Avasin suuni hengittääkseni vähäistä ilmaa, nielin pisteleviä lumikiteitä. Silmäripseni kävivät raskaiksi pikkuruisista jäätimanteista ja kohmettuivat. Hetken luulin jo eksyneeni oikeasta suunnasta ja kadottaneeni tajun siitä mikä tarkoitti ylöspäin ja mikä alaspäin. 

--- Jää ritisi, kun pääni puhkaisi sen ohuen pinnan. Häikäistyneenä kävin makaamaan kimaltelevalle hangelle. Aurinkoinen ilma tihkui raikkautta. Katselin auringonvalossa kylpevää lumikenttää ja sen tuhansia kiteitä, pohjatonta taivasta, joka levitti sinistä raikkauttaan. Ja tuolla kaukana valkoinen savupatsas aivan yksinään keskellä... Yhtäkkiä minä tajusin sietämättömän kirkkaasti: minut on tuomittu nauttimaan tästä kauneudesta ja myös siihen kätkeytyvästä kärsimyksestä. Lumi sulaisi ---

  

Kaivoin sunnuntaina taloa esiin lumimyrskyn jäljiltä. Huohottavassa mielessäni pyörivät Andrei Makinen sanat romaanistaan Venäläisiä unelmia. Jos joskus haluat lukea lämpimän karvaita, mutta aina niin kauniita sanoja venäläisestä maailmasta, etsi käsiisi Makinen tuotantoa: Ranskalainen testamentti, Idän sielunmessu, Ruhtinattaren rikos, Elämän musiikki, Maa ja taivas, Vera, Vain rakkaus, Tuntemattoman miehen elämä, Ikuisen rakkauden kosketuksia.

En osaa maalata tauluja. Mielin kuitenkin kuvata lumen kylmää kauneutta ja häikäisevää kimallusta. Kun savupiippu tuli esiin, sytytin uuniin tulen ja menin työpöytäni ääreen kahvimukin kanssa. Niin syntyivät nämä kaksi taulua. Kankaasta, pitsistä, helmistä, strasseista ja kipsistä ne tein valkean kankaan verhoamalle venäläiselle kirjankannelle.

Olkoon nämä kuvajaiseni kunnianosoitus sille Venäjälle kaukana Siperiassa, jota rakastan.

Vanha rouva

Kahden daamin loukussa

 

Kreivi Aleksei Ivanovitš Musin-Puškin oli suurmaanomistaja, valtiomies, historioitsija ja taiteentuntija 1700-luvun Venäjällä. Hänellä oli laaja yksityinen kirja- ja käsikirjoituskokoelma. Ei ihme, että keisarinna Katariina II kiinnostui miehestä ja hänen kokoelmastaan - olihan Katariina sangen sivistynyt ja  lukenut nainen. Mutta sitten Aleksein ihailijoihin liittyi tuntematon kaunotar...

 

Nuo kaksi kaunista ja yltäkylläisyyden ympäröimää kaunotarta pukeutuivat silkkiin ja samettiin, pitseihin ja jalokiviin. Kultabrokadi välkkyi, musta pitsi kätki ja paljasti, malakiitti vihersi ja rubiini punersi. Painavat helmet kimalsivat ja pumpuliset alusmekot kahisivat. Mutta mitä meni kreivi Aleksei, tuo hyväkäs tekemään?

Aleksei Ivanovitš nai rikkaan ruhtinatar Jekaterina Volkonskajan, joka synnytti kreivilleen kolme poikaa ja viisi tytärtä. Vladimir-poika oli itsepäinen soturi, joka vastoin mahtavan äitinsä tahtoa otti ja rakastui suomalaiseen neitoon, 16-vuotiaaseen Emilie Stjernvalliin. Niin helsinkiläisestä Emiliestä tuli kreivitär Emilie Musin-Puškin. Hän oli kuuluisan Aurora Karamzinin pikkusisar, muttei yhtään vähäisempi kauneudessaan!

Raija Orasen historiallinen romaani Aurora kertoo hurmaavaa ja traagista tarinaa kahden daamin loukkuun jääneen Aleksein suvusta, Musin-Puškineista. Se kertoo suomalaisista Emiliestä ja Aurorasta, joista tuli kauniita ja rohkeita, upporikkaita ja mahtavia, onnellisia ja onnettomia, rakastuneita ja hylättyjä. Voi lue!

Löysin kirjahyllystäni venäläisiä miniatyyrimaalauksia sisältävän taidekirjan. Sivut ovat aikoja sitten kellastuneet ja osa kuvista haalistunut lähes tunnistamattomiksi. Päätin pelastaa sen, mitä pelastettavissa on. Aleksei, Katariina ja tuntematon kaunotar 1700-luvulta saivat kukin oman taulunsa: sommittelin nauhoista, helmistä, pitseistä, medaljongeista, posliinilautasista ja brokadinpalasista yltiöäklöt pikkutaulut. Taustana käytin kellastuneiden venäläisten taidekirjojen kansia - ne kun on tehty vanhan ajan malliin oikeasta kankaasta. Miniatyyrikirjani kankaiset kannet puolestaan liimasin sellaisinaan isompien kirjankansien päälle.

Tauluni eivät ehkä yllä yhtä yltäkylläisiin sfääreihin, mihin Musin-Puškinit tai Aurora Demidov-Karamzin olivat tottuneet, mutta Vanhan herran ne ainakin panivat mykäksi. Aikansa ällistyneenä tauluja tuijotettuaan hän tokaisi: Et kai sää aio noita seinälle panna?

Vanha rouva

Sininen hetki

Lähdin kotoa 19-kesäisenä. Muutin maalta suureen kaupunkiin opiskelemaan. Mukaani mummulasta valitsin sinisen lasivaasin, pinon kirjoja ja rintarossin.

Vaasi ja kirjat ovat kulkeneet mukanani paikkakunnalta toiselle, opiskelijasolusta omiin huusholleihin. Kirjat ovat seisseet kirjahyllyssäni ja vaasi lymynnyt piironginperukoilla. Rintarossi on koristanut milloin villanpuseron etumusta, milloin huivinsolmua.

Kaivoin käsityöarkustani mummun pitsejä päivänvaloon ja sitaisin rusetin perintökirjojeni ympärille. Päälle vielä laskostettu pikkuliina ja rintarossi kohdilleen. Nyt pitää enää roudata kirkkaanpunainen joulumatto vintille ja vaihtaa punainen päiväpeitto valkeaan, jotta sininen hetkeni pääsee oikeuksiinsa. Kauhea homma yhden kirjapinon takia!

Vanha rouva