Joulupakolainen

Kaksikymmentäviisi joulua Vanha herra ja minä tanssimme anopin säveltämän joulupolkan tahdissa: puolilta päivin jouluruoka, iltapäivällä sukulaisten ja tuttavien muistaminen kahdella hautausmaalla kahdessa eri kunnassa, illansuussa kahvi ja seitsemän sorttia tarjottavaa, illalla joululahjojen jakaminen, loppuillasta vähän suolukkaa... Alkuyöstä saimme mennä omaan kotiin palautumaan, kunnes seuraavana päivänä sama ralli jatkui - sillä erotuksella, ettei lahjoja enää jaettu eikä tarvinnut ajaa kuin viidelle haudalle. Arvaa vaan, mitä tapanina tapahtui.

Joskus yritin kainosti ehdottaa, että minullakin on sukua tai voisimme jopa lähteä matkoille. Vastaus pamahti heti: Meiltä ei äitisi vaivoiksi lähdetä! Ja kuka lempo teidät siellä vierailla mailla ruokkii? Kohtahan minusta aika jättää ja sitten saatte tehdä ihan mitä lystäätte... 

Aikana ennen Vanhaa herraa vietin useamman joulun joko töissä tai matkoilla. Hyviä jouluja olivat, ilman turhaa stressiä ja happy family -pinnistelyä. Nyt, kun anopista on kahdenkymmenenkahdeksan vuoden jälkeen aika jättänyt, päätin lahjoittaa Vanhalle herralle ja itselleni stressivapaan joulun.

Sinivalkein siivin lensimme kahdeksi viikoksi Siaminlahdelle. Ensimmäisen viikon vietimme Bangkokissa: China town, Chao Phraya -jokiristeily, temppelialue, markkinat, yötorit ja kadunvarsibasaarit koluttiin ja joka toinen metri pysähdyttiin nauttimaan tulisesta ruoasta ja tuoreista hedelmistä.

 

Löysin komeaa herraseuraa:

  

  

 

Nautin täysin siemauksin rohkeista väriyhdistelmistä ja vieraasta muotokielestä:

  

  

Kaoottisen, kovaäänisen ja ruuhkaisen pääkaupunkilaisviikon jälkeen vetäydyimme toiseksi viikoksi Pranburin pikkukylään, viidakon laidalle ja meren äärelle. Kalastajakylä palkitsi meidät Sianminlahden tyrskyillä, meren runsailla antimilla, hyväätekevillä kylpylähoidoilla, täydellisellä levolla, linnunlaululla ja kukkaiskielellä.

 

 

 

Kahden viikon joulumatkamme ainoa hässäkkä syntyi siitä, ettemme voineet pakata kotiintuomisiksi thaimaalaisia hymyjä, huumaavia tuoksuja, hyväätekevää lämpöä emmekä kaskaiden siritystä.

Vanha rouva, joulupakolainen

Kalapöytä

Vanha herra määräsi, että joulupöydässä pitää olla kalaa ja mereneläviä. Sitä saa, mitä tilaa: 

grillattuna, paistettuna, raakana, kypsänä, kuivattuna ja uitettuna:

  

  

Joulun pääruoaksi tarjoilin possua ja kanaa. 

Possun keihästin ja kanan hukutin: 

Vanha herra uuvahti ostereiden, hummereiden, rapujen, simpukoiden, kalojen ja kalmareiden uhrina. 

Mitä meni rohmuamaan niin kuin minä sitä olisin nälässä pitänyt koko vuoden. 

Jälkiruoaksi kehittelin tulisen hedelmäsalaatin:

  

Niin minä pääsin joulurauhaan merenrantaan. 

Mutta onko meri Perämeri?

hoksauttaa Vanha rouva

Havu-ukko tahtoo hokkarit

Alahuonerakennukseen on asettunut havu-ukko. Sillä on kunnon talvikamppeet päällä: tumput, kaulahuivi ja pipo. Luulisi ukon olevan tyytyväinen, sillä tamineet on varta vasten sille disainattu ja kudottu. Mutta ei...

Havu-ukko katseli alta kulmain, kun Vanha herra kiikutti patiolle pienen potkukelkan. Vanhan herran isä on nikkaroinut potkurin pikkuiselle pojalleen 1960-luvun puolivälissä.

Moisesta aarteesta ei havu-ukko kuitenkaan ollut moksiskaan. Mutta annas olla, kun se hokasi Vanhan herran kädessä punaiset hokkarit. Ne olisi heti pitänyt saada jalkaan...

Siinä se nyt huitoo ajopuisilla käsillään ohikulkijoilta apua. Se on nimittäin saanut kuusipuiseen kalloonsa, että ne punaiset hokkarit pitää oitis tuupata sen jalkaan!

Hokkareita en havu-ukolle anna, en! Mankukoon äänensä käheäksi ja huitokoon kätensä väsyksiin, mutta hokkarit pysyvät patiolla. Olen nimittäin rakentamassa talviaktiviteettien pienoisnäyttelyä. Tarkoituksenani on ronata liiterin perukoilta saavi ihmisten ilmoille ja lykätä siihen Vanhan herran muinaiset puusukset ja porkat. Tänään löysin puupinosta pienen kelkan, joka sekin pääsee näytille pienen putsauksen jälkeen.

Saas nähdä, mikä parku alkaa portinpielessä, kun lykkään puisen jääkiekkomailan saaviin...

Vanha rouva

Luojan luomassa taidenäyttelyssä

 

 

 

Luojan luoma taidenäyttely oli esillä Perämeren jäällä marraskuun viimeisenä päivänä kahden maissa iltapäivällä. Sitten alkoi lumimyrsky.

Vanha rouva, kiitollinen näyttelyvieras

Ruusupalloja ajopuun katveessa

Ensin oli neljä muovikassillista munakennoja, jotka Naapurin rouva kiikutti porstuaan. Sitten oli Nuori rouva, joka halusi ilahduttaa äitiään tämän syntymäpäivänä. Minulta vuosi sitten vohkimiaan palloja hän ei suostunut antamaan äidilleen, joten hän ajatteli tietysti sievässä päässään, että piankos sitä viraton ja joutilas ihminen ruusupalloja tekee...

Revin ja näpertelin munakennoja uuteen uskoon kolme iltapäivää. Sormenpäät sauhuten kuumaliimasin ruusunkukkia styroksipalloihin. Spreijasin palloja kolmeen kertaan valkoisella maalilla. Lopuksi kieputtelin pallojen ympärille hopeista spiraalilankaa.

Neljä palloa sain aikaiseksi. Sitten loppuivat hermot. Kaksi palloa lähti heti Nuoren rouvan matkaan. Loput kaksi pääsivät omaan kodinhoitohuoneeseen vanhan arkun päälle.

Revin ylijääneistä kennonpalasia tuusannuuskaksi. Liotin nuuskaa vedessä pari tuntia. Ajoin nuuskan muusiksi monitoimikoneella. Puristelin liian veden pois ja töpöttelin muusin piparkakkumuottien avulla sydämiksi. Odottelin pari päivää sydämien kuivumista. Mitä hennonharmailla ja kevyenkevyillä sydämillä voisi tehdä? Rispustaa puuhun tietysti!

Mutta ensin oli rakennettava se puu. Onneksi olin kesän Lapin reissuilla kerännyt Tenon rannasta pitkiä ajopuita matkamuistoksi. Nyt sidoin puista mustan hamppunarun avulla luurankopuun kodinhoitohuoneen takaseinälle. Siihen oli soma ripsustaa munasydämiä! Rujo on puu ja yhtä rujoja ovat sydämet.

  

Onneksi ruusupalloissa sentään on hippusen bling-blingiä, kun valo osuu hopeaseitteihin!

Vanha rouva