
Koko ajan olen kuitenkin jotain värkännyt. Kysymys ei siis ole laiskuudesta eikä saamattomuudesta. Ylenmääräistä laihtumistakaan ei voi syyttää, sillä viereisessä kuvassa en ole minä, vaan Goldie.
Puin kultatytön päälle pellavajakun, jonka sain valmiiksi pari viikkoa sitten. Kirpparilta ostetut pellavalangat loppuivat miehustaan, joten hihoja varten piti käydä koronan uhallakin lankakaupassa. Uusi ja vanha lanka olivat sen verran erisävyisiä, että piti värjätä koko komeus mustaksi. Nyt ei blondikaan hoksaa sävyeroa.
Pellavahurtuukin rintamukseen neuloin kolme bakeliittinappia, jotka Anselmi-setä toi 1930-luvulla Ameriikasta asti. Toisetkin napit tuli samassa matkassa ja ne ovat tähän asti kolisseet nappilaatikossani. Nyt kolme ameriikankaunotarta pääsi villa-puuvilla-langasta virkkaamani kesäneuleen rintamukseen:
Neulomusten ohella on tullut hortoiltua:
Hortoilin autiotalon pellolla, mistä löytyi nokkosta kokonaisen lakeuden verran. Vasullinen kotimaista villiparsaakin (lue: horsmanversoja) pääsi kotikartanolle. Suurin osa nokkosista pääsi kuivuriin, mutta osa lumpsahti horsman ja sipulin kanssa keväiseen villivihannespiirakkaan.
Mikähän siinä on, että iloisenkeltainen voikukka herättää ölvinä patsastelevan, periaatteessa ihan rauhantahtoisen naisihmisen totaalisen hävitysvimman, mutta yhtä iloisenkeltainen rentukka saa saman naisihmisen lepertelemään elämän ihanuudesta ja maailmankaikkeuden kauneudesta?
Tämmöistä se on, kun on ihan ölviä blondia.
Vanha rouva