Keskikesän juhla-ateria

Vapaa-ajan kalastajien lohestussäännöt muuttuivat vuoden alusta siten, ettei omapyytämästä lohesta juhannukseksi voinut edes haaveilla.

Sekös Vanhaa herraa kismitti. Lohta oli saatava, maksoi mitä maksoi. Mies hurautti paikallisen ammattikalastajan pakeille. Norkoili kaksi ehtoota satamassa ja jo tärppäsi - kymmenen kilon painoinen lohi heltisi juhannuspäivänä!

Lohi perattiin, paloiteltiin, pakastettiin ja osa pantiin suolaan.

Päästä ja ruodoista keitin perinteisen kesäaloituskeiton - kermaisen pääsopan.

 

Pääsopan kyytipojaksi keksin tehdä yrttisämpylöitä. Leivoin normaalin sämpylätaikinan. Kohonneesta taikinasta pyörittelin sämpylöitä, jotka litistin kaulimella lätyiksi. Lätyn keskelle lusikoin yrttiseosta (100 g sulatettua voita, johon sekoitin persiljaa, mäkimeiramia, rosmariinia, timjamia ja ruohosipulia sekä pari murskattua valkosipulinkynttä ja ripauksen suolaa), nipistin lätyn takaisin palloksi ja laitoin uunipannulle parin sentin päähän toisistaan. Kohotin hyvästi ja voitelin voisulalla ennen paistamista 180 asteessa.

Kyllä maistui kesältä!

Loppupäivän könötin puutarhassa 

ja kudoin sukkaa... luin kirjaa... torkahtelin... ja nautin harvinaisesta vieraasta: AURINGOSTA!

Vanha rouva

Soramontun kukkakimppu

Kävimme serkkulikan soramontulla hakemassa kiviä rauniopuutarhaani. Samalla kuvasin 23.- 27. kukkaset sadan kukkasen kimppuuni.

Suolaheinät ovat koko Suomessa yleisiä monivuotisia ruohoja. Lajinimet "acetosa" ja "acetosella" ovat johdoksia latinan sanasta "acetum", etikka. Suolaheinien lehdet maistuvat happamen suolaiselta, mikä johtuu kaliumoksalaatista, oksaalihapon vesiliukoisesta suolasta. Oksaalihapon vuoksi suolaheiniä pidetään lievästi myrkyllisinä, mutta niin vaan lapsena (ja yhä edelleen) pistelen suolaheinän lehtiä suuhuni, kun mieli tekee hiukopalaa. Venäjällä suolaheinää käytetään paljon ruuanvalmistuksessa: olen syönyt sekä suolaheinäkeittoa että -piirakkaa. Nam.

 

Niittysuolaheinä ja ahosuolaheinä muistuttavat niin paljon toisiaan, ettei niitä ole kansan keskuudessa juurikaan eroteltu. Hauskoja nimiä sille ainakin on keksitty: hapankaali, hierukka, kiloruoho, kissansuolake, koiransuolake, kusisuolake, muikiainen, muiliainen, muikuheinä, peltosuolake, ruskoruoho, siansuolake, suolaheinä, suolakas, suolake, suolakka, suolakukka, suolaruoho, virnasruoho.

Virnat on hernekasvien suku, johon kuuluu noin 140 lajia. Tämä lienee aitovirna, sillä hiirenvirna se ei ainakaan ole! Kaunis ja niin myrkyllinen. Mielenkiintoinen kasvikirjan tieto on se, että lehtien tyven pikku korvakkeissa on tummana täplänä erottuva mesirauhanen. Sen makeaa eritettä muurahaiset rakastavat ja samalla pitävät muut öttiäiset kaukana kasvista.

Peltokanankaali on hämäläisestä lapsuudestani tuttu ojanvierustojen lainehtija! Se saapui Suomeen vasta 1840-luvulla. Passaa kuulemma ihmisravinnoksikin salaateissa. Maku muistuttaa vihannes- tai vesikrassin makua ja mukana on aavistus sitruunamaista kirpeyttä. “Rucolan tyylinen peltokanankaali sopii salaatteihin, mutta sitä voi käyttää myös padoissa ja erilaisissa höystöissä pinaatin tai parsakaalin tapaan. Keltaisen kaunottaren voimakasta luonnetta kannattaa pehmentää valkosipulilla ja suolalla.” (Ote Jouni Toivasen Viettelevät villiyrtit -keittokirjasta).

Suotta ei Oulun kaupunki valinnut tätä kaunotarta kaupungin nimikkokasviksi täyttäessään 400 vuotta vuonna 2005!

Hietapitkäpalko on mielenkiintoinen osa Oulun kulttuurihistoriaa. Toisen maailmansodan aikana hietapitkäpalko yleistyi erityisesti Saksan joukkojen huoltokeskusten kautta satamiin ja rautatieasemille. Saksan armeijan leiripaikoista jäi niiden ympäristöön kymmeniä kasvilajeja, mutta vain hietapitkäpalko on pystynyt levittäytymään laajalle lähinnä rautateitä ja pääteitä pitkin.

Toukokuussa Oulun ratavarret kukkivat paikoin jopa satojen metrien pituudelta valko- ja punervaharsoisina. Missään Suomen kaupungissa ei ole yhtä yleisesti ja runsaasti hietapitkäpalkoa kuin Oulussa. Hietapitkäpalon yleisimpiä kasvupaikkoja ovat ratavarsien ohella maanteiden varret, hiekkakentät, pihat, satama- ja lastausalueet.

Hiekkamontun reunamilta löytyi puolukkamättäitä täynnä kukkasia. Näyttäisi tulevan hyvä puolullavuosi! 

Monta vuotta sitten seilasimme appiukkoni kanssa läheiseen saareen. Tulimme kohdakkain punaisen puolukka-aukion kanssa. Keräsimme ja keräsimme, kunnes minulla oli huppukin täynnänsä punaisia puoloja. Kotona anoppi mittasi 110 litraa. Ei huono saalis parin tunnin uurastuksesta.

Tässä soramontun kukkaset. 

Seuraavaksi taidamme mennä metsään!

Vanha rouva

Sinivalkoinen ihanuus

Sinivalkoinen juhannus alkoi eilen. Miinus yksi punainen ämpäri ;)

Huomasin kauppareissulla tienposkessa sinivalkoisia lupiininkukkia. Vanha herra joutui tekemän uukkarin motarin kautta, jotta pääsin kukkia hakemaan. Koko sylillisen poimin. Lykkäsin ne pation ala-askelmalle, sillä pikkupöydälle ei enää mahtunut toista kukkaämpäriä.

Juhannuksena pitää olla paljon kukkasia ympärillä, sillä tässä iässä mikään kukkamäärä ei ole liikaa. Tyynyn alla on ne seitsemän - ja patio on törppö törpön vieressä täynnänsä kesän ihanuutta.

 

Ostaa hurautin pikkurahalla Naapurinrouvalta marmorisen pöydänkannen. Rouva oli sitä roijaamassa kierrätykseen. Kurvautin sen meidän pihalle ja nostin sen (tai siis Vanhan herran kanssa ähisimme penteleen painavan tekeleen) pation pikkupöydän päälle. Aika ihana. Nyt vaan pitää hommata sävy sävyyn maalia, jotta saan sudittua aluspöydän. 

Mitäs nyt sanot, Tanni???

Sinivalkoisuus näkyy ympäri pihaa. Naapurinrouvan pensaanaluset ovat sinisenään lemmikkejä. Jokunen aina eksyy meillekin maljakkoon ;) Ja katso, miten ihana Naapurinrouvan pilvikirsikka on! En yhtään ihmettele puun  nimeä. Onneksi ihanuus kasvaa rajallamme, joten minäkin saan osani sen valkoisesta sateesta.

Kaksi omenapuutamme ovat äityneet juhannustanssiin.

Toinen omenapuu on suomalainen ja toinen venäläinen. Toisessa on mehevät punaiset omenat ja toisessa kuivakkaan valkoiset. Toinen kasvaa suoraan ja jämptisti ja toinen rentona retaleena. Kumpi on kumpi?

 

Sisällekin laitoin juhannusta. Keittiön kaapin päälle kokosin rakkaimpia aarteitani.

Pikkukistun on Vanha herra tehnyt koulussa ja lasinen kantokahvallinen maitopääläri on anopin peruja. Nappikranssiin (KLIK) kokosin kauan sitten kaikki valkoiset mummun napit. Siniset kirjat ovat mummulasta - Soita minulle, Helena -sarja kokonaisena. Tsehovin kootut niteet ostin vuonna 1979 Haifasta Israelista. Osip Mandelstamin kaksiosaisen runosarjan tilasin Pariisista ensimmäisenä opiskeluvuotenani - aikana, jolloin "neuvostovastainen" kirjallisuus piti hankkia kaukaa Mädänneestä Lännestä... Vallanpitäjät vaihtuvat ja systeemit muuttuvat ja kuitenkaan mikään ei ole uutta auringon alla.

 

Toivotan sinulle oikein hyvää keskikesän juhlaa, 

rakas ystävä!

Vanha rouva

Pihanurmen kukkakimppu

Minua ahdisti kovasti, kun Kivikulman emännällä on kuulemma piha täynnä orvontädykkeitä enkä ole ikinä kuullut moisista. Otin maatuntumaa ja jo alkoi löytyä tädykkeitä. Niitä oli itse asiassa yksi nurmikohta ihan sinisenään. Ovat vaan niin lilliputteja, ettei tämmöinen liki- ja ikänäköinen emäntä niitä hoksaa seisoma-asennossa!

Orvontädyke on monivuotinen ratamokasvi. Se on muinaistulokas eli kasvi, joka on kulkeutunut Suomeen ennen 1600-luvun alkupuolta ihmisen myötävaikutuksella, kuten merenkulun tai kaupan vuoksi. Orvontädykettä on kansa kutsunut rampaheinäksi, sillä siitä tehtyä haudetta on käytetty huonojalkasille eläimille ja lapsille.

Sitten hoksasin vielä onnettomamman kukkasen. Valkoinen tähti, joka oli supussa niskaansa ripsivän tihkusateen takia. Kyseessä taitaa olla nurmihärkki? Pikkuruinen valkoinen tähti kasvaa kuumassa ja kuivassa polunvarressa. Sille on näköjään tulossa paljon sisaruksia vierelleen, ellei Vanha herra kerkiä hurruuttaa niitä matalaksi ruohonleikkurilla.










Naapurikukkaa ei ole vaikea olla huomaamatta, sillä se on pikkuhiljaa levittänyt lonkeronsa ja iloisenväriset kukkansa yli koko nurmikon. 

Rönsyleinikki kasvaa jopa puoli metriä pitkäksi. Kun vetää yhdestä päästä, niin toista päätä ei tunnu löytyvän niin millään. Tuoreille nurmikoille päästessään rönsyleinikki on hankalasti torjuttava kasvi, koska se leviää tehokkaasti rönsyjensä avulla. Kitkemällä lajia on hankala saada pois ja sen olen huomannut katkerasti. Olen luovuttanut ja annan nykyään kasvin rönsyillä nurmikolla miten haluaa. Mutta kukkapenkkeihin älköön vaivautuko!

Leinikkejä kasvaa Suomessa 23 eri sorttia. Keisarin ajan Suomessa sotapalvelusta vieroksuvat nuoret miehet saattoivat hieroa leinikkiä paljasta ihoa vasten. Iho nousi pahoille rakkuloille eikä keisarin armeija semmoisia miehiä riveihinsä kaivannut!

Maahumala on kasvutavaltaan rehevä ja nopeakasvuinen, ja se sopeutuu niin valoon kuin varjoonkin. Lisäksi sillä on erinomainen talvenkestävyys, ja se sietää tallausta. Maahumala sopii hyvin peittokasviksi puille, pensaille ja vahvakasvuisille perennoille sekä aluskasviksi sipuli- ja mukulakasveille. 


Minä lisään maahumalaa rönsyistä ja pistokkaista. Olen monta vuotta käyttänyt maahumalaa amppelikasvina ja kasvimaan tiilimuurin peittona. Olen käyttänyt maahumalan kirpeän aromikkaita lehtiä keitoissa ja muhennoksissa.

Valkoapilat alkavat kohta kukkia - sitä meden tuoksua ja pörriäisten surinaa! Lapsena nypin apilan terälehtiä ja imeskelin mettä kuin paraskin ampiainen. Venäläinen ystäväni käyttää valkoapilateetä vahvistavana ja yleiskuntoa kohentavana juomana.

Pihatähtimö eli vesiheinä on itse asiassa kaunis kiusankappale. Sitä on arveltu maailman yleisimmäksi kukkakasviksi, mutta usein se on saanut myös viheliäisimmän rikkaruohon vähemmän mairittelevan arvonimen. Yksivuotinen ja hauras kasvi ei tuota pelloilla paljon harmia, mutta puutarhassa tai kasvimaalla sitä nyhtäessä irtoavat helposti myös kylvetyn hyötykasvin taimet.

Pihatähtimö on yksi helpoimmista villiyrttilajeista. Sitä voi syödä mehukkaana salaattina sellaisenaan tai sen voi kuivata ja jauhaa viherjauhoksi. Myönteistä mainetta se on saavuttanut myös monipuolisena rohdoskasvina.

Lopuksi lapsuuteni laastari - piharatamo. Suomen kansan suussa piharatamo tunnettiin nimellä rautalehti, mikä lienee kunnianosoitus sen kestävyydelle. Laajalti käytetty nimi on myös laastarilehti, sillä piharatamo on kätevä luonnonlaastari: lehti pehmitetään sitä vähän rutistelemalla, kostutetaan sylkäisemällä ja painetaan haavan päälle. Tulehtumaan päässeitä haavoja on lääkitty ennen vanhaan ratamohauteilla. Ratamon lehti sisältää antibioottisia ja ihoa rauhoittavia aineita.

Yksi piharatamo voi tuottaa kesässä yli 20 000 siementä. Leviäminen on tehokasta niin kotieläinten, ihmisen kuin kaikenmaailman kulkupelien kyydissä. Siementen pinta limottuu kosteudesta, jolloin ne tarttuvat helposti ja täysin huomaamattomasti ohikulkijan matkaan. Intiaanit nimittivät piharatamon valkoisen miehen jalanjäljeksi, sillä laji levisi Amerikassa ihan sananmukaisesti kalpeanaamojen jaloissa. 

Yritin pontevasti kuvata myös nokkosia, mutteivät ne pakanat ole vielä kukassa. Toisaalta hyvä niin, sillä sain kerättyä puoli kopallista nuoria nokkosenlehtiä. En tosin omasta pihasta, vaan rannan salaisesta jemmasta. Pinaattisopan reseptillä keittelin vihreän nokkoskeiton, jonka kyytipojaksi keitin pari kananmunaa. Vanha herra söi hyvällä ruokahalulla. Vasta ruokailun loputtua paljastin, mitä herra oli syönyt ;) Mulkoili se vähän epäluuloisesti, mutta lupasi mennä niittämään sen salaisen jemman, jotta saadaan uusia, pieniä lehtiä pakkaseenkin.

Vanha rouva

Ps. Nyt on sitten kimputettu 22 kukkasta sadasta.

Suolämpäreen kukkakimppu

Luonnonkukat nro 11-15 löytyivät pienen suolämpäreen reunamilta. Ajelimme sateisen pyhäpäivän ratoksi maisemia katselemassa. Sade taukosi puolilta päivin ja sopivasti satuimme pienen suoan laitaan eväinemme.












Koko suo oli valkoisenaan tupasvillaa, joka on yleinen soiden sarakasvi. Kukan tummanharmaat tähkäsuomut ovat puikeita, pitkäsuippuisia ja kärjestä läpikuultavia. Kukassa on yli kymmenen kehäsukasta, jotka pitenevät kukinnan jälkeen pitkiksi, paljon tähkää pidemmiksi valkoisiksi tupsuiksi.

Tupasvillan siementupsuja on käytetty tyynyjen ja peittojen täytteenä ja siitä on valmistettu huopia ja vaatteita. Lehtitupista syntyy villaan, pellavaan ja silkkiin sekoitettuna hyvin lämpimiä tekstiilejä. Tupasvillaa käytetään nykyään myös öljyntorjunnassa, sillä se on synteettisiä liinoja parempi, ekologisempi vaihtoehto ja se päihittää turpeen öljyn kerääjänä, koska hylkii vettä. Minä teen joka kesä tupasvillasta isoja kimppuja, jotka valostuttavat syksyn pimeneviä iltoja.

Pohjois-Pohjanmaan maakuntakukka on suopursu.

Suopursun latinankielinen nimi on Rhododendron tomentosum. Nimi viittaa siihen, että tämä kanervakasveihin kuuluva, valkokukkainen varpukasvi on alppiruusujen sukua!

Suopursu tuoksuu omintakeisen voimakkaalta. Voi kunpa saisin tuota tuoksua pullotettua talven varalle. Tulisi heti kesäkuuma suo ja inisevät hyttyset mieleen ;)

Millä nimellä sinä kutsut hillaa? Kasvin nimitys vaihtelee alueittain niin, että lakasta puhutaan perinteisesti Länsi-Suomessa ja hillasta Pohjois- ja Itä-Suomessa. 

Lakka / hilla / suomuurain / nevamarja / valokki / lintti on vatukoiden sukuun kuuluva ruohovartinen kasvi. Nimeä käytetään myös kasvin tuottamasta heleän oranssista mehukkaasta marjasta. 

Anoppi vei minut tuoreena miniäkokelaana hillasuolle. Matkaan lähdettiin viideltä aamulla, ajettiin reilu sata kilometriä suuren suon laitaan. Rämmin porottavan auringon alla, pitkiä käärmeitä väistellen ja ziljoonia hyttysiä huitoen mättäältä toiselle ja noukin puoliraakoja koppuroita ämpärillisen. Kotia kohden auto lähti iltaseitsemältä. Vannoin, ettei ikinä enää koskaan! Ja sanani olen pitänyt.

Tämmöisiä kaunottaria koko suonreuna oli vaaleanpunaisenaan. Tutkin kasviopasta ja sain selville, että kysymyksessä on suokukka, 

pohjoisen pallonpuoliskon turvesoilla kasvava myrkyllinen varpu.Suokukka on kanervakasveihin kuuluvan sukunsa ainoa laji.

Suokukka lisääntyy tehokkaasti juurakkomaisten tai rönsymäisten maanalaisten osien välityksellä. Suokukan maavarsisto ja juuristo on laaja ja voi ulottua aina puolen metrin syvyyteen ja kasvaa kaksi metriä pitkäksi. 

Suokukka on niin kaunis ja niin myrkyllinen - se sisältää myrkyllistä andromedotoksiinia. 

En ollut suolämpäreen laidassa Vanhan herran kanssa kahdestaan. Meitä tarkkaili suuri parvi kurkia. Lienevätkö olleet poikamiehiä, sillä sen verran uhottelevaa niiden melske oli.

Tulipahan bongattua toinenkin Pohjois-Pohjanmaan nimikkojuttu. Kurki on nimittäin meidän maakuntalintumme. Muistan nähneeni kurjen viimeksi alakouluikäisenä Hämeessä. Jo oli aikakin uusia tuttavuus ;)

Tämmöinen kukkakimppu siis syntyi sateisena ja soisena sunnuntaina. Kukkapuska musiikin kera, sillä kurkien töräyttely oli aika päällekäyvää kuunneltavaa.

Vanha rouva ja kotituomi

Merenrannan kukkakimppu

Nyt tämä hurahti keräilemään virtuaalista kukkakimppua yhdessä Kivikulman emännän kanssa. Sata luonnonkukkaa on määrä kuvata ja nimetä tämän kesän aikana. Moneen kukkaan liittyy käyttötarkoituksia, uskomuksia ja tarinoita, joita ajattelin tässä samalla etsiä kirjoista ja kansista sekä muistella omasta elämästäni.

Aloitin kesäkukkakimpun kokoamisen merenrantakukista. Etenin vedenrajasta kohti rantatöyrästä. Nämä minä poimin kimppuuni:

Kevään ehdoton suosikkikukkani on rentukka, jota olen kutsunut lapsesta asti sammakonkukaksi. Sitä en ole tiennyt, että rentukan lehdet ovat myrkyllisiä. Ne voivat aiheuttaa mm. polttavaa tunnetta kurkussa, oksentelua, huimausta ja kouristuksia. Tästä huolimatta rentukan nuoria meheviä lehtiä on käytetty salaattiaineksina ja etikkaan säilötyistä kukkanupuista on tehty "kapriksia". Ennen vanhaan Suomessa kerättiin rentukan keltaisia kukkalehtiä ja niitä käytettiin hailakan voin värjäämiseen.

Rentukka kasvaa merenrannalla vesirajassa. Heti sen yläpuolella kasvaa tämä kaunotar:

Orvokit on orvokkikasveihin kuuluva kasvisuku, johon kuuluu 400-500 lajia. Niistä useimmat elävät pohjoisella pallonpuoliskolla. Suomessa kasvaa 17 luonnonvaraista orvokkilajia sekä lukuisia risteymiä. Kolme yleisintä lajia ovat suo-orvokki, aho-orvokki ja korpiorvokki. Erittäin uhanalaisia orvokkeja ovat luhtaorvokki, mäkiorvokki, pahtahietaorvokki, pyökkiorvokki ja rantaorvokki.

Sinisen korpiorvokkimeren keskellä kasvoi mätäs vaaleanpunakukkaista mesimarjaa. Sen toinen nimi on maamuurain. Vanha herra on lapsena kontannut saarten rantoja suupielet punaisena. Sen olisin halunnut nähdä!

Tämä on puna-ailakki, aniliininpunainen yllättäjä. Siirsin viime vuonna rannasta ailakkituppaan kukkapenkkiini. Se ei noussut samasta paikasta tänä keväänä, vaan aivan muualta. Ihana se on siitä huolimatta, itsepäinen ja kulkevainen. Se on muuten vasta 1900-luvun puolella levinnyt Suomen sisäosiin.

  

Seitsemänterälehtinen metsätähti loistaa laajoina kasvustoina valoisilla metsänreunoilla. Erittäin harvassa kasvissa on seitsemän terälehteä. Metsätähteä onkin aikanaan kutsuttu seitsentähdeksi.

Kurjenpolvet on koppisiemenisten kasvisuku, joka kuuluu kurjenpolvikasvien heimoon. Sukuun kuuluu arviolta yli 200 lajia, joista Suomessa kasvaa luonnonvaraisena toistakymmentä lajia.

Olen siirtänyt metsäkurjenpolvimättäitä ystäväni rantamaalta kukkapenkkiini. Voi, miten hyvin ne viihtyvät ja ilahduttavat viikkotolkulla sinisillä kukillaan! Sen sijaan kauppapuutarhasta hankkimani kurjenpolvet änkyröivät ja kituvat.

Kurjenpolvea on ennen käytetty rohtona. Erityisesti verikurjenpolven, haisukurjenpolven ja liuskakurjenpolven kuivattua versoa ja juurta on käytetty ripulin, vesipöhön, virtsateiden tulehdusten sekä vaikeasti paranevien haavojen hoidossa. Kurjenpolvesta on tehty myös suuvettä suu- ja nielutulehduksiin.

Niittyleinikki eli harakankukka, keltakukka, voikukka. Leinikkiä kasvava niitty on komea näky. Leinikki on kirpeä ja myrkyllinen, joten sitä on käytetty vain ulkoisesti. Kansanperinteen mukaan leiniheinää kerättiin vihdaksi ja saunottiin sillä, kun leini vaivasi. Niittyleinikkiä on käytetty murskattuna iholla nostattamaan rakkuloita, jotta noidannuoli paranee. Sitä on käytetty joskus myös syylien parantamisessa. 

Minä teen niittyleinikeistä isoja kimppuja, jotka kuivatan kesäkuumalla vintillä. Keltainen väri säilyy pitkään ja tuo aurinkoa syyspimeisiin iltoihin vaasissa tai kranssissa.

Sarjakukkaisena koiranputki on sukua mm. porkkanalle, palsternakalle, kuminalle, fenkolille ja anikselle. Koiranputki ei ole myrkyllinen, vaan sen nuoret, miedonmakuiset lehdet soveltuvat vaikkapa keittoihin, ja palsternakkamaista juurtakin sopii käyttää.

Koiranputki tunnetaan paikoin myös kattarana, ruiskuheinänä, koirankuminana, pirun persiljana, villikirvelinä tai köyhän harsokukkana. Paholaisviittaukset ovat todennäköisesti lähtöisin kasvin samannäköisyydestä myrkyllisten putkien kanssa. Putkikasvien joukossa on myös myrkyllisiä lajeja, jotka villivihannesten harrastajan on syytä opetella tunnistamaan välttääkseen ennenaikainen koiranputken lykkääminen ;)

 

Lapsena pilpoin koiranputken ontosta varresta palasia ja pujotin ne nauhaan. Pitkät helmet kaulassa ja voikukkaseppele hiuksissa olin niin hienoa neitiä!

 

Voikukka tunnettiin ennen vanhaan leijonanhampaan nimellä, Euroopassa voikukka on tunnettu lääkekasvi jo 1500-luvulta lähtien, ja myöhemmin sitä opittiin syömään myös vihanneksena mm. salaatissa. Pula ajalla kahvin korviketta valmistettiin voikukan juurista, jotka kaivettiin ylös maasta, puhdistettiin, kuivattiin, paahdettiin ja jauhettiin. Voikukka sopii sekä sisäiseen että ulkoiseen käyttöön. Käyttökelpoisia osia ovat lehdet, juuret ja kukat. Voikukan kukat ovat siis syötäviä, ja sopivat vaikkapa salaatin koristeeksi. Niillä on maustettu myös olutta ja niistä on valmistettu kotiviiniä.

Hyvää voikukkalevitettä saa nyppimällä kimpullisen voikukan keltaisia terälehtiä pariin desiin pehmeää margariinia tai notkistetua tuorejuustoa. Levitteen voi maustaa esim. raastetulla sitruunankuorella tai piparjuurella. Passaa hyvin uunituoreen leivän päälle!

Kymmenes kukkani on arvoitus. En kyllä edes tiedä, onko se kukka vai nuppu vai jonkunsortin nuijakuukunen?! Luulisin kuitenkin, että se on sammaleen kukka. Mitä mieltä sinä olet?

Kukkaisterveisin Vanha rouva