Venäläisruokien ehdottomiin suosikkeihini kuuluu seljanka. Se on
keitto, joka voidaan tehdä lihasta, kalasta tai sienistä.
Nimensä seljanka on saanut venäjän kielen adjektiivista sel'skij, mikä
tarkoittaa maalaista. Ennen vanhaan kun oli laajalla Venäjän maalla tapana,
että maalaiset kumosivat kattilaan sitä, mitä
ruokakomerosta sattui löytymään ja keittivät tuhdin sopan nälkänsä
pitimiksi.
Joten ei muuta kuin lihaseljankan tekoon, kun Vanha herra oli
aikansa haikaillut tuon nostalgisen soppansa perään. Siihen tarvititsin tällä
kertaa (ensi kuussa tarvikelista on takuulla toisenlainen):
·
800 g sian ja naudan lihaa
·
200 g keittokinkkua
·
muutama tulinen makkara tai pätkä metvurstia
·
3
sipulia
·
2
porkkanaa
·
papuja (ei tarpeellisia, mutta ah niin kaunistavia)
·
4
suolakurkkua
·
kapriksia
·
oliiveja
·
tomaattipyrettä
·
sitruuna
·
laakerinlehtiä,
mustapippureita, suolaa, persiljaa
·
voita
Ruttuutin lihat ensin kypsiksi muutamassa litrassa vettä.
Kuorin vaahdon huolella ennen kuin kopsautin lihankeittokattilaan
kokonaiset porkkanat ja yhden lohkomani sipulin. Sipulin rippeet ja liiat
rasvat imeneet porkkanat siivilöin kattilasta siinä vaiheessa, kun liha
oli kypsynyt. Nostin lihat kattilasta, kuutioin ja lumpsautin
takaisin liemeen.
Sillä aikaa kun liha kiehui ja kuhisi, leikkasin kinkun ja
makkarat kuutioiksi. Sama kohtalo iski suolakurkkuihin ja loppuihin sipuleihin.
Käytin kaikkia paistinpannulla voissa tirisemässä.
Sitten alkoi kokoomataideteoksen luominen. Lihojen kanssa
samaan pataan pääsivät niin makkarat, kinkut kuin sipuli-kurkkupaistikkaatkin.
Sitten perään muut aineet sitruunaa lukuunottamatta. Ruttuutusta varttitunnin
verran hiljaisella tulella. Maistelua, sekoittelua, maistelua ja puuttuvien
makujen lisäämistä. Sitten lämpö nollille ja puolen tunnin verran malttamatonta
odottelua. Kun vihdoin panin seljankan tarjolle, leikkasin lautaselle
ohuita sitruunaviipaleita ja lätkäisin ison kökön smetanaa viereen. A vot!
Elämäni parasta lihaseljankaa olen nauttinut
Vanhan herran kanssa Minskin Planeta-hotellissa, kun asustimme
Valko-Venäjällä vuoden verran. Suolaisen höyryävä, aromaattisen tuoksuva,
paksun pönäkkä sekametelisoppa virvoitti lauantairiennoissa nuupahtaneet
vientiponnistelijat kummasti. Olimme salaa aivan varmoja, että kokki
heitteli ohi kulkiessaan viikon aikana yli jääneet lihat, makkarat sun muut
tähteet isoon seljankapataan. Niin viikon lopulla oli tarjolla
kaupunkilaistunut versio maalaisseljankasta.
Vanha rouva muistelee