Sain puisevan haasteen ystävältäni
Kivipellosta. Sailalla on oikea arboretum, puulajipuisto. Minulla ei ole, muttei tämä kuitenkaan tarkoita, etten rakastaisi puita. Rakastan, rakastan, rakastan, kuten kuvasta näkyy.
Suhde puihin alkoi jo pikkulikkana, kun vaari rakensi minulle kiikun vankan koivun oksaan. Rakastuin koivuun, rakastuin keinuun ja rakastuin siihen, minkälaiset vauhdit kiikussa sai - ihan koivun latvaan asti!
Vähän vanhempana aloin kiipeillä puissa rätsänpesien perässä. Naapurin pojilla oli maja puussa, joten yksi jos toinen pulla tuli puussa syötyä. Kerran en kyllä yhtään rakastanut koivua - sain koivuniemenherrasta hierustettuani housunpersusta vasten pihkaista puunrunkoa ;(
Kahdeksantoistakesäisenä lähdin elämäni ensimmäiselle Interrailille. Pariisin Eiffelin ja Firenzen Uffizin lisäksi lähtemättömän vaikutukset tekivät eteläisen Euroopan kummalliset puut. Kreikan Olympiassa piti ehdottomasti kiivetä puuhun, kuinkas muuten. Sen jälkeen olen bongannut jos jonkinlaisia puita eri puolilla maailmaa:
Ulkomaiden eksoottisten puiden ylitse ajavat kuitenkin kotoisat rakkaudet: koivu ja mänty.
Katsotaanpas, miten minä ne näen:
Koivu ja mänty tykkäävät kasvaa ryhmissä.
Koivu ja mänty tykkäävät myös olla yksistään.
Koivulla ja männyllä on kauniin karhea runko.
Kumpikin puu osaa olla känkkäränkkäkiemura.
Taikka sitten kumpikin puu on suoraselkäisen ryhdikäs.
Koivunrunkoa peittää kauniin punertava tuohi.
Männynrugolta saattaa löytää ihmeitä.
Koivu on talven tullen mustavalkoisen graafinen.
Mänty on vanhemmiten kelottuneen harmaja.
Koivu leikkii keväällä ja syksyllä väreillään, mutta mänty ei piittaa moisesta muuttumisleikistä ollenkaan.
Koivu on kaunis myös talvella.
Mänty on antelias ympäri vuoden.
Koivunlehdet peittävät maan.
Männynneulaset pehmustavat polkujenvarret.
Vaan kumpi on rakkaampi?
Turha kysymys, sillä rakastan kumpaakin.
Ilman koivuvihdan tuoksua ja mäntymetsän huminaa olisin paljon köyhempi.
Vanha rouva
