Perhepotretti

  

Sain inspiraatiokohtauksen käydessäni ystävän kotona kyläilemässä ja saamassa ihania lankoja jouluksi. Nyt joululahjalangat sekä lankalaatikon muut samansävyiset ovat muuntautuneet uuteen olomuotoon:

Stansta etsi minulle peruspipon ohjeen netin syövereistä, ja sitten vaan pyöröpuikot rullaamaan. Yhdistelin Maijaa, Dropsin Alpacaa ja Sockia ja kudoin viitosen puikoilla. Pipoista tuli ihanan paksuja ja muhkeita. Viides pipo muutti uuteen päähän ennen kuin kerkisin kuvia ottaa, joten ihan haluttavia kait näistä tuli.

Ennen joulunpyhien pipomaratonia sain valmiiksi uuden villapaidan edellisen samanmoisen nuhjaannuttua kolmessa viikossa ja yhdessä pesussa raakkikuntoiseksi. Nyt olin viisaampi ja käytin Arwettaa ja Dropsin Kid-Silkiä, joiden olen todennut pysyvän kuosissaan. Malli on omasta päästä ja mitat omasta kropasta.

Jossain välissä olen näköjään kutonut myös ärjynväriset saapassukat itselleni. Näkyvät halunneen joulukuun perhepotrettiin:

Uudenvuoden ensimmäinen neuleprojekti on jo puikoilla. Mutta ylläripylläri, väri ei ole lähelläkään punaista.

Vanha rouva

Toivekakutuksia

Poroleivosta varten tarvitset: 500 g voitaikinalevyjä, 1 muna, 150 g ranskankermaa, 100 g piparjuurituorejuustoa, 100 g pororouhetta, mustapippuria, persiljaa ja pakastepuolukoita.

Sulata voitaikinalevyt. Jaa kukin levy kolmeen osaan ja poista pari senttiä pitkältä sivulta, jotta saat tasakylkisiä, n. 4 cm pituisia neliöitä (jos et poista tuota paria ylimääräistä senttiä, saat ISOJA leivoksia - syötyä nekin kyllä tulevat). Paina veitsellä sentin päähän neliöiden reunasta pienemmän neliön rajat, mutta älä paina ihan pohjaan asti. Täyte tulee tähän keskusneliöön, joka ei rajaviivan ansiosta nouse uunissa viutiloon. Voitele neliöiden reunat munalla. Lusikoi kunkin neliön keskelle täytettä (sotkota ranskankerma, tuorejuusto, pororouhe ja mustapippuri sekaisin). Paista 225 asteessa 15 min. Kun leivokset ovat jähtyneet, koristele ne persiljalla ja puolukoilla.

Omenakanelikakun pohjaa varten tarvitset: 150 pipareita ja 60 g voisulaa. Murskaa piparit ja sekoita voisula joukkoon. Painele pohjamuru irtopohjavuoan renkaan sisälle suoraan tarjoiluvadille. 

Kakkutäytettä varten tarvitset: 6 liivatelehteä, 2 rkl vettä, 500 g sokeroimatonta omenasosetta, 1,5 dl sokeria, 200 g tuorejuustoa, 1 tl vaniljasokeria, 1 tl kanelia ja 2 dl kuohukermaa vaahdotettuna. 

Liota liivatteita kylmässä vedessä ainakin 5 min. Vatkaa kerma. Sekoita kerman joukkoon omenasose, sokeri, tuorejuusto ja mausteet. Parhaiten tämä käy monitoimikoneella. Purista liika vesi liivatelehdistä ja sulata ne kuumaan vesitilkkaan. Liruttele liivateseos täytteeseen koneen käydessä. Kaada täyte piparipohjalle ja hyydytä jääkaapissa yön yli.

Jos olet hyydyttänyt kakun suoraan tarjoiluvadille irtopohjavuoan renkaan sisälle, sinun tarvitsee vain irrotta rengas kakun ympäriltä ja koristella kakku. Käytä koristelussa mielikuvitustasi ja ruokakaapin aarteita. Kuvan kakussa minä käytin kokonaisia piparkakkuja ja piparipalloja, piparminttutankoja, kermavaahtoruusuja, kuivattuja omenarenkaita, kuivattuja ruusunterälehtiä ja kultapuuteria. 

Makoisia hetkiä!

Vanha rouva

Elämä ilman Rembrandtia

Kaiken keskellä on pysähdyttävä. Hiljennyttävä itsensä äärelle. 

Hengitettävä. Istuttava kädet sylissä. 

Käveltävä vieraassa kaupungissa. 

Katsottava syvyyteen.

Joskus pitää nähdä kullan kimallusta.

Aika ajoin pitää mennä kauas ajassa.

 

Välillä on hyvä muistella lähimenneisyyttä.
Juhlallista ja arkista.

Mitä elämä olisi ilman Rembrandtia?

Olisiko elämä helpompaa?

 Arkisempaa?

 

Makeaa? Huoletonta? Helppoa? Vaikeaa? Hälläväliä? Millintarkkaa?

 

Yksinäisempää elämä ainakin olisi, siitä olen varma.

Tatu Pekkarisen sanoin:

Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton.

  Se kätkee suuret unelmat ja
vihan, lemmen maailmat.

  Riemujen rikkaus ja surujen summa,
onnekas rakkaus ja tuskakin tumma,

  syömmehen pienehen mahtua voi,
onnea iloa, oi.

  Aatosta jaloa ja alhaista mieltä.
Tunteiden paloa ja kylmyyttä sieltä

  syömmestä pienestä löytyä voi,
paljon mi´ kohtalo soi.

 

Elämä ilman tärkeitä ihmisiä on erilaista. 

Ystävät, sukulaiset ja lapset antavat perspektiiviä. 

Lämmin kiitos pienestä palasta joulukuista elämää Helsingissä ja Tampereella. 

Ilman teitä ja Rembrandtia en olisi minä.

Vanha rouva

Sunnuntaikakkuja

Pitkästä aikaa iski leipomisvimma.

Viime sunnuntaina leivoin keikauskakun. Ohjeita on netti täynnänsä, joten valitsin summamutikassa jonkun. En kuitenkaan käyttänyt ananasrenkaita, kuten mummuni teki 60-luvulla, vaan pilpoin vuoan pohjalle pari isoa omenaa.

Kun keikautin kypsän kakun tarjoiluvadille, kakku näytti sangen värittömältä, melkein rumalta. Päätin tuunata pinnan sillä, mitä kaapista ja hedelmäkulhosta löytyi.

Kakun päälle pääsi mandariini- ja persimoniviipaleita, pehmeitä aprikooseja, vihreitä kuulia, piparipalloja ja pähkinöitä.

Lopullisen silauksen tein ruokosokerilla ja ruusunterälehdillä, joita toin pussillisen Istanbulista.

Arvaa, mitkä herkut hävisivät ensimmäisenä kakun päältä?

Tänä sunnuntaina leivoin suklaakakun, sillä Vanha herra hiplasi kauppareissulla taloussuklaalevyä sen verran kaihoisasti.

Kakkua varten sekoitetaan ensin 3 dl vehnäjauhoja, 1 tl leivinjauhetta, 1 tl suolaa, 2 dl kaakaojauhetta, 2,5 dl sokeria, 2 dl fariinisokeria ja 150 g taloussuklaata rouhittuna. Sitten taikinaan lisätään 4 munaa, 2 dl voisulaa ja 1 dl kahvia. Kakkutaikina kipataan 24 cm vuokaan ja paistetaan 180 asteessa puolisen tuntia. Kaukku saa jäädä keskeltä uudeksi.

 

Ripottelin tumman kakun päälle tomusokeria ja ruusunterälehtiä. Kyytipojaksi vispasin purkillisen kermaa.

 

Mitähän sitä ensi sunnuntaina leipoisi?

Vanha rouva

Töyhtöjä

 

Vanha herra meni kerrankin mykäksi merenjäällä. Vaikka mies on elänyt ikänsä tällä rannalla, ei hän ole kuunaan nähnyt lahtea töyhdöillä täplitettynä. Sen takia hän ei kummemmin ihmetellyt, kun sisämaasta tuotettu vaimo laskeutui ihastuksesta kiljahdellen mahallensa ja alkoi zuumata töyhtöjä.

Jokaikinen töyhtö oli omanlaisensa. Aurinkoisessa pikkupakkasessa töyhdöt kertautuivat ja heijastuivat kirkkaan jään pinnasta. Sisämaan ihminen oli mykistynyt meren kylmästä taidenäyttelystä.

Rantakaisla oli alistunut jään tahtoon ja tehnyt kurkistusportin kohti aurinkoa. 

Vanha rouva

Puita ja muita

 

Ennen lumia sidoin kolme mustikkapuuta tikkujen nokkaan. Yhden mustikkapuun valoin betoniseen jalkaan, mutta sitten älysin siirtää valuhommia ensi kesään ja ulkoilmaan. Sen verran sottaista puuhaa oli betonihommat autotallissa.

Laitoin mustikkapuut olohuonetta ilostuttamaan. Pikkujoulututti sen verran, että otin esille ensimmäiset joulupallot Vanhan herran vastalauseista huolimatta. Ensimmäisen aidon kuusenkin lykkäsin maljakkoon.

Ulos betonoin puujalan, johon värkkäsin kuusesta kuusen. Pikkukuusi kera punaisen ruusun pääsi koristamaan seinässä roikkuvaa kelkka-hokkari-härpäkettä.

Joulukausi on korkattu. Tahti sen kun kiihtyy.

Vanha rouva

Kierrätyspussista

Muutama aika sitten löysin mielenkiintoisen tuunausidean (KLIK) Oli aika -blogin Titalta. 

Kohtasin kuitenkin ylitsepääsemättömiä raaka-aineongelmia. Meillä ei juoda semmoisia juomia, joista jäisi  muovikorkkeja. Piti vasiten töistä nyysiä limsapullonkorkkeja ennen kuin nakkasin pullot kierrätyssäkkiin.

Sitten etenin Titan ohjeiden mukaan. Levitin voipaperia pöydälle. Loppasin keltaisen vissykorkin voipaperin päälle ja mustia limsakorkkeja ympärille. Vielä toinen voipaperi korkkien päälle. Sitten aloin silittää. Kyllä, silittää silitysraudalla. Ensin ei tapahtunut mitään, mutta sitten paksut korkit painuivat lysyyn ja liimautuivat toisiinsa kiinni. Voipaperit irti ja sitten pienoista vääntelyä, jotta kukka asettui oman maun mukaan.

Vanha herra porasi kulmakarvat koholla reiän terälehteen. Liimasin kuumaliimalla helmiä keskustan ympärille. Riipukseksi valikoitui afrikkalainen kierrätyspaperista tehty helminauha.

Minä niin tykkään tästä. Silitän korkeista jotain muutakin, kunhan saan korkkeja.

Vanha rouva

Kuusipuita

Satavuotiaista laudoista (KLIK) jäi palasia, joten Naapurinmies sirkkelöi jämäkuusia. Vanha herra porasi kuhunkin kuuseen reiän ja asensi reikään messinkirenkulan miljoonalootastaan. Hoksasin ripustaa yhden kuusipuun mustikkakranssiin. Mustikkakranssi pääsi alahuonerakennuksen ikkunaan.

 

Päätin edellisen juttuni siihen, että aloin vääntää rautalankaa (KLIK) luomisentuskissani. Rautalangat piti aluksi kieputella korkkiruuville puukapulan avulla. Sitten väänsin kuuden millin paksuisesta korkkiruuvista kranssille kaksinkertaisen rungon. Lopuksi kieputtelin rungon ympärille ohuempaa rautalankakorkkiruuvia. Syntyi syheröisen graafinen rautakranssi. Koska kuusipuita oli valmiina, ripustin semmoisen rautalankakranssiin.

Vielä on kolme kuusipuuta jemmassa, joten kaipa minun pitää kehitellä niille uusia elämäntehtäviä. 

Olisiko ideoita?

Vanha rouva

Turhaa työtä

Sain valmiiksi paksuilla puikoilla paksusta langasta kudotun paidan. Ei mallia, ei ohjetta, vaan oma pää ja omat mitat. Kevyt ja ilmava paita peittää pepun ja on laatikkomaisen väljä. Ei purista eikä kiristä mistään. Se on tärkeää, kun haluaa kietoutua lämpimään eikä halua joka makkaran näkyvän.

Muuten hyvä paita, mutta nyt tulee se iso MUTTA. Miksi hiivatissa suuren suomalaisen langanvalmistajan langat hinkkaantuvat parin käyttökerran jälkeen nukkaisen ja nuhjuisen näköisiksi? Ihan kuin paitaa olisi käytetty monta vuotta. En uskalla edes ajatella, minkänäköinen paita on pesun jälkeen. Turhaa työtä on turha tehdä. Oli sitten sen viimeinen kerta, kun ostin kotimaista.

Nämä kahdet villasukat kudoin saksalaisesta sukkalangasta. Vasiten halusin kokeilla, miten lanka nyppääntyy. Ei nyppäänny. Kirjavia sukkia olen pitänyt koko kesän. Pitänyt ja pessyt ja pitänyt. Ne ovat yhtä tasaiset ja nypyttömät kuin yksiväriset, vasta valmistuneet sukat.

Jos joku tietää hyvän suomalaisen neulelangan, kertokoon. Langan pitää olla pesunkestävä, nypytön, vanumaton ja venymätön. Sen pitää pitää värinsä, tuntua mukavalta ja olla lämmin.

Vanha rouva

Melkein 40-vuotias

Vuonna 1982 kohtasin elämäni ensimmäiset gruusialaiset (nykyaikana kuuluu sanoa korrektisti georgialaiset). Nuori vaalea tyttöihminen sai tuta mustanpuhuvan tulisuuden ja palavan kansallisylpeyden, kun yritti yliopistovenäjällään palvella ikiliikkuja-asiakkaitaan (joiden venäjän taito taisi olla samalla tolalla kuin oppaallaan). Kun pikkukaupungin uimahallissa pelastin suomalaisia mummoja tummien ja kiihkeiden gruusialaisten nuorukaisten valtaamasta altaasta, päätin joskus matkustaa noita lirusilmäisiä ja konkonokkaisia kaukasialaisia kasvavaan maahan.

Piti odottaa melkein 40 vuotta.

  

Pitkä suunnittelu kulminoitui kahden viikon matkaan, jonka aikana matkustimme Lännestä Itään ja Euroopasta Aasiaan. 

 

Lensimme Georgiaan Istanbulin kautta, joten oli luonnollista viettää Bosborin salmen rantamaisemissa muutama päivä. Katsastimme Hagia Sofian, Sinisen moskeijan, Suuren basaarin ja Galatan sillan.

Purjehdimme Aasian puolelle nauttimaan paistettuja silakoita ja katselemaan, kun aurinko laski Eurooppaan.

Istanbulin uudella lentokentällä vierähti hyvä tovi, sillä kenttä on todella iso. Siellä kohtasimme yllättäen myös Rovaniemen matkailumainokset. Emme kuitenkaan hypänneet joulupukkikoneeseen, vaan lensimme turkkilaisin siivin kohti unelmaa:

Georgian pääkaupungin lentokenttä oli pieni ja kompakti. Puksuttelimme hitaasti ja nostalgisesti keskelle Tbilisiä paikallisjunalla. Olimme päättäneet, että nyt nautitaan joka minuutista eikä hötkyillä.

Tbilisi (georg. თბილისი, ) on Georgian pääkaupunki ja maan suurin kaupunki. Se sijaitsee Mtkvari-joen varrella maan itäosassa. Kaupungissa asuu reilu miljoona ihmistä.

Tbilisin keskustan ympärillä on vuoria, joilta aukeaa komea näköala alas jokivarteen. Ylhäältä näkee hyvin tbilisiläisten moderneja arkkitehtuurihelmiä:

Valtion virastotalo

Rauhan silta

Musiikki- ja näyttelyhallit

Tbilisin arkkitehtuuri edustaa kaikkia tyylisuuntia 300-luvulta nykypäivään. Länttä ja Itää, Eurooppaa ja Aasiaa. Neuvostoajan kolhoa mahtipontisuutta unohtamatta.

Vanha Tbilisi sijaitsee kaupungin sydämessä, ja siihen kuuluu useita historiallisia kaupunginosia: ylempi ja alempi Kala, Abanotubani, Kharpukhi, Isani, Avlabari, Sololaki, Vera ja Garetubani. Vanhassa Tbilisissä on perinteistä arkkitehtuuria puuparvekkeineen ja kapeine kujineen.

 

 

Vanhan kaupungin ytimessä on Abanotubanin eli rikkikylpylöiden alue. Kylpylöistä tunnetuin on keskiaasialaiseen tyyliin rakennettu Orbeliani-kylpylä. Sinne siis!

Rikkikylpy oli kuuma ja lemuava. Ympäristö oli niin ylenpalttinen, että Vanha herra halusi lemuta toisenkin kerran ;)

Elvyttävän kylpemisen jälkeen maistui kakku jos toinenkin puolimakean kuohuviinin tahi punaviinin kera. Viininteon georgialaiset osaavat!

Georgialaiset rakastavat ruokaa. Tori notkuu herkkuja ja juomia. Kuvassa seisova Askenelin Khvanchkara-punkku oli muuten Gruusian Mahtavan Pojan eli Josif Stalinin lemppariviini. Maistui meillekin!

Toinen Gruusian Mahtava Poika on Niko Pirosmani, suuri taiteilija. Se, josta Alla Pugatšova renkutti 1980-luvulla Miljoona, miljoona ruusua -biisissän. Georgian kansallismuseossa oli oiva kattaus Pirosmanin taidetta, josta sain tänä kesällä alkupaloja Tallinnassa (KLIK). Pirosmani on niin tärkeä georgialaisille, että nälkätaiteilijan taide on valjastettu sumeilematta kapitalistisiin tarkoituksiin:

 

Georgialaisille on omanlaisensa mielenlaatu. Se näyttäytyy yltäkylläisyytenä, vitsikkyytenä, omien perinteiden raikkaina tuulahduksina. Vai mitä sanot?

 

Venäjän kielellä pärjää joka paikassa (maan suurimman matkailijaryhmän muodostavat venäläiset), mutta ilmiselvästi vuonna 1991 tapahtunut itsenäistyminen on aiheuttanut sen, että nuori polvi puhuu venäjää huonommin kuin englantia. Georgian oma kieli on georgia. Georgiaa kirjoitetaan omilla aakkosillaan, joissa on 33 kirjainta. Georgiaa puhuu äidinkielenään noin 4,5 miljoonaa ihmistä.

Teimme nostalgiamatka neukkuaikoihin vierailemalla kirpparilla:

Tehty SNTL:ssa.

Sosialistisessa Neuvostotasavaltojen liitossa tehtyä tavaraa löytyi laidasta laitaa:

Toinen nostalgiapläjäys tulvahti naamalle, kun laskeuduimme Tbilisin metroon:

Kolmas nostalgia-aalto heräsi, kun pääsin ruuskaamaan vanhoja kirjoja pitkin kadunvarsia

- ihan kuin entisessä Leningradissa.

Neljännen kerran nostalgia alkoi naurattaa, kun kävelimme torilla:

Varsinainen nostalgiaistunto pidettiin Tbilisin päärautatieaseman edustalla:

Istuimme jalkakäytävän reunalla ja katselimme sinne tänne säntäileviä tbilisiläisiä. Lämpömittari huiteli 27 plusasteessa. Asfaltti pehmeni, kulkukoirat läähättivät, saslikki kärysi, basso jumputti, autot tööttäilivät, kaupustelijat huusivat. Istuimme hiljaa, ja annoimme melkein 40 vuoden täyttyä. Täydellinen hetki.

Teimme parin päivän pyrähdyksen Mustanmeren rannalle Batumin rantakaupunkiin. Sinne matkustettiin huipputimmillä sveitsiläisellä junalla. Batumi oli ihana!

 

Lempeä ilma, palmuja, pitkiä rantoja, ihania bulevardeja ja kauniita puistoja.

    

  

Maailma näyttää erilaiselta erilaista taustaa vasten, eikö vaan?

 

Rantapuisto oli vanhanaikaisen kaunis:

 

Sesonki veteli viimeisiään. 

Batumi on pikkuhiljaa karistamassa neuvostoleimaa harteiltaan.

Kehittyykö kehitys oikeaan suuntaan?

 

 

Uudesta pintakiillosta huolimatta perusgeorgialaisuus maistui joka askeleella. Se tuoksui ja se metelöi. 

Se oli.

Nam nam nam.

 

Kotiinlähtö teki tiukkaa. Todella tiukkaa. Niin paljon jäi näkemättä, maistamatta, haistamatta, koskettamatta ja kokematta. Mutta sehän on oikeastaan hyvä, sillä Istanbulin lentokentän toivomuspuun kaikenmaailmankielisten toivomusten joukkoon taisi sujahtaa pieni suomenkielinen toivomus paluusta Georgiaan.

Melkein 40-vuotiaasta unelmasta tuli totta. Olen kiitollinen.

Vanha rouva