Joulupakolainen

Kaksikymmentäviisi joulua Vanha herra ja minä tanssimme anopin säveltämän joulupolkan tahdissa: puolilta päivin jouluruoka, iltapäivällä sukulaisten ja tuttavien muistaminen kahdella hautausmaalla kahdessa eri kunnassa, illansuussa kahvi ja seitsemän sorttia tarjottavaa, illalla joululahjojen jakaminen, loppuillasta vähän suolukkaa... Alkuyöstä saimme mennä omaan kotiin palautumaan, kunnes seuraavana päivänä sama ralli jatkui - sillä erotuksella, ettei lahjoja enää jaettu eikä tarvinnut ajaa kuin viidelle haudalle. Arvaa vaan, mitä tapanina tapahtui.

Joskus yritin kainosti ehdottaa, että minullakin on sukua tai voisimme jopa lähteä matkoille. Vastaus pamahti heti: Meiltä ei äitisi vaivoiksi lähdetä! Ja kuka lempo teidät siellä vierailla mailla ruokkii? Kohtahan minusta aika jättää ja sitten saatte tehdä ihan mitä lystäätte... 

Aikana ennen Vanhaa herraa vietin useamman joulun joko töissä tai matkoilla. Hyviä jouluja olivat, ilman turhaa stressiä ja happy family -pinnistelyä. Nyt, kun anopista on kahdenkymmenenkahdeksan vuoden jälkeen aika jättänyt, päätin lahjoittaa Vanhalle herralle ja itselleni stressivapaan joulun.



Sinivalkein siivin lensimme kahdeksi viikoksi Siaminlahdelle. Ensimmäisen viikon vietimme Bangkokissa: China town, Chao Phraya -jokiristeily, temppelialue, markkinat, yötorit ja kadunvarsibasaarit koluttiin ja joka toinen metri pysähdyttiin nauttimaan tulisesta ruoasta ja tuoreista hedelmistä.

 

Löysin komeaa herraseuraa:

  

  

 

Nautin täysin siemauksin rohkeista väriyhdistelmistä ja vieraasta muotokielestä:

  

  

Kaoottisen, kovaäänisen ja ruuhkaisen pääkaupunkilaisviikon jälkeen vetäydyimme toiseksi viikoksi Pranburin pikkukylään, viidakon laidalle ja meren äärelle. Kalastajakylä palkitsi meidät Sianminlahden tyrskyillä, meren runsailla antimilla, hyväätekevillä kylpylähoidoilla, täydellisellä levolla, linnunlaululla ja kukkaiskielellä.

 

 

 

Kahden viikon joulumatkamme ainoa hässäkkä syntyi siitä, ettemme voineet pakata kotiintuomisiksi thaimaalaisia hymyjä, huumaavia tuoksuja, hyväätekevää lämpöä emmekä kaskaiden siritystä.

Vanha rouva, joulupakolainen

Kalapöytä

Vanha herra määräsi, että joulupöydässä pitää olla kalaa ja mereneläviä. 

Sitä saa, mitä tilaa: 

grillattuna, paistettuna, raakana, kypsänä, kuivattuna ja uitettuna:

  

  

Joulun pääruoaksi tarjoilin possua ja kanaa. 

Possun keihästin ja kanan hukutin: 

Vanha herra uuvahti ostereiden, hummereiden, rapujen, simpukoiden, kalojen ja kalmareiden uhrina. 

Mitä meni rohmuamaan niin kuin minä sitä olisin nälässä pitänyt koko vuoden. 

Jälkiruoaksi kehittelin tulisen hedelmäsalaatin:

  

Niin minä pääsin joulurauhaan merenrantaan. 

Mutta onko meri Perämeri?

hoksauttaa Vanha rouva

Juustokäärme

Sulata paketillinen lehtitaikinaa (semmoinen iso lehtitaikinalevy, ei niitä pieniä, joista tehdään joulutorttuja tai pasteijoita). Kauli taikina hieman ohuemmaksi. Jaa taikina pituussuunnassa kolmeksi nauhaksi.

Ripottele kullekin nauhalle juustoraastetta. Minä käytin jääkaapin juustonloput eli parmesaania, cheddaria ja emmentalia iloisena sekamelskaraasteena.








Kastele nauhojen reunat vedellä. Nipistä pitkittäisreunat yhteen.

Kierrä juustokäärmeet rullalle. Voitele munalla ja ripottele pinnalle leseitä. Seesaminsiemenet tai unikonsiemenetkin saattaisivat olla vinkeän näköisiä käärmeen pinnalla.

Paista 200 asteessa uunin alatasolla. Paista, kunnes pohja on kypsä. (tarkkaa paistoaikaa en uskalla kertoa, sillä se on uunistasi kiinni).

Jäähdytä hetken aikaa, että juuston maku saa tasaantua.

Tarjoa iltateen kanssa.

Minulla ei valitettavasti ole näyttää sinulle kuvaa valmiista juustokäärmeestäni.

Pönttöuunin takana asustava kotitonttu kerkesi syömään osan leivonnaisesta sillä aikaa, kun minä olin hakemassa takkapuita liiteristä. Pahuksen tonttu!

Vanha rouva

Neuvostolehdistön ihannetyttö

Tässä saa huutia sanakirja, joka sisältää 1970-luvun neuvostolehdistöstä ja kirjallisuudesta kerättyjä uudissanoja selityksineen.

Ostin kirjan jollain sadoista Neuvostoliittoon suuntautuneista matkoistani. Sanakirjoja tuli raahattua matkalaukkutolkulla Suomeen, sillä eihän 1980-luvun kieltenopiskelijoilla ollut käytössään nykyajan virtuaalisia mahdollisuuksia. Käännösharjoitukset tehtiin sormet musteessa ja pää sanakirjapöllystä harmaana. Kun Pravdan artikkelit oli saatu käännettyä, ne taottiin nivelet paukkuen puhtaiksi itäsaksalaisella Erikalla, jossa oli kyrilliset kirjaimet.

Se siitä muinaisuudesta ja muinaisen ammattini alkutaipaleesta.

Nyt sanakirja pääsi uuteen tehtävään, sillä sen sivut olivat sopivasti kellastuneet. Raksin sivut irti mattoveitsellä ja käärin kuumaliiman avulla tötterölle. Tötteröt liimasin vieri viereen. Tötteröympyrän keskelle tuikkasin munakenno- ja lehtiruusukkeita. Ja niin pääsi neuvostolehdistö seinälleni.

 

Isossa lehdistökranssissani on keskikoristeena mummuni rintarossi. Se on kalleimpia aarteitani. Mummun kehotuksesta lähdin aikoinaan venäjää lukemaan. Hän, sodan elänyt maalainen, oli sitä mieltä, ettei venäjän kielen osaamisesta haittaakaan ole. Miten oikeassa tuo koulujakäymätön, mutta maailman viisain mummu olikaan! Olkoon tämä siis kiitollisuuskranssi!

 

Sivuja  tuossa uudissanakirjassa on niin paljon, että pääsin ison kranssin kanssa vasta kirjaimeen И. Voi voi, pitääpä jatkaa sanakirjaharjoituksia. Hitaasti työ etenee, sillä vanhan sanakirjan sisällä on mielenkiintoisia ja nostalgisia sanoja, joilla on nykymaailmassa hieman hupsuiltakin kuulostavia selityksiä.

Terveisin Vanha rouva, neuvostolehdistön ihannetyttö

Havu-ukko tahtoo hokkarit

Alahuonerakennukseen on asettunut havu-ukko. Sillä on kunnon talvikamppeet päällä: tumput, kaulahuivi ja pipo. Luulisi ukon olevan tyytyväinen, sillä tamineet on varta vasten sille disainattu ja kudottu. Mutta ei...

Havu-ukko katseli alta kulmain, kun Vanha herra kiikutti patiolle pienen potkukelkan. Vanhan herran isä on nikkaroinut potkurin pikkuiselle pojalleen 1960-luvun puolivälissä.

Moisesta aarteesta ei havu-ukko kuitenkaan ollut moksiskaan. Mutta annas olla, kun se hokasi Vanhan herran kädessä punaiset hokkarit. Ne olisi heti pitänyt saada jalkaan...

Siinä se nyt huitoo ajopuisilla käsillään ohikulkijoilta apua. Se on nimittäin saanut kuusipuiseen kalloonsa, että ne punaiset hokkarit pitää oitis tuupata sen jalkaan!

Hokkareita en havu-ukolle anna, en! Mankukoon äänensä käheäksi ja huitokoon kätensä väsyksiin, mutta hokkarit pysyvät patiolla. Olen nimittäin rakentamassa talviaktiviteettien pienoisnäyttelyä. Tarkoituksenani on ronata liiterin perukoilta saavi ihmisten ilmoille ja lykätä siihen Vanhan herran muinaiset puusukset ja porkat. Tänään löysin puupinosta pienen kelkan, joka sekin pääsee näytille pienen putsauksen jälkeen.

Saas nähdä, mikä parku alkaa portinpielessä, kun lykkään puisen jääkiekkomailan saaviin...

Vanha rouva

Luojan luomassa taidenäyttelyssä

 

 

 

Luojan luoma taidenäyttely oli esillä Perämeren jäällä 

marraskuun viimeisenä päivänä kahden maissa iltapäivällä.

Sitten alkoi lumimyrsky.

Vanha rouva, kiitollinen näyttelyvieras