1000-vuotinen sota

Äidilläni oli ennen vanhaan tapana nirhata voikukkia ruokalusikalla! Kunnes sitten markkinoille tuli voikukkarauta. Lusikka lensi nurkkaan ja murhanhimoinen katse silmissään äiti kävi kahta kauhempaan taistoon perivihollisiaan vastaan. Sitten äiti sai jännetuppitulehduksen. Minä olen ilmeisesti perinyt murhaviettini suoraan alenevassa polvessa, sillä ilmojen lämmettyä kaivoin sassiin joukkutuhoaseeni esiin: voikukkakilleri ja suihkepullo täynnänsä myrkkyvettä.

Pihamaamme on entistä merentönkkiä. Ruokamultaa on nippanappa 10 cm, jos sitäkään, ja sen alla KOLME METRIÄ kullankeltaista hiekkaa. Pihanurmen on itse Luoja luonut, sitä ei ole istutettu eikä väenväkisin nurmetettu, vaan surutta tallaatu ja tampattu viimeiset 80 vuotta. Joten nurmella kasvaa luomuylläreitä: suolaheinää, piharatamoa, voikukkaa... voikukkaa... voikukkaa... Viime vuonna julistin tuhatvuotisen sodan alkaneeksi. Kuvassa on neljän tunnin saalis nupulla olevia voikukkia. ÄHÄKUTTI.

 

Kasvilootiini ei parane vielä kylvää siemeniä, sillä maa on vielä kovin, kovin kylmänpuhuvaa. Anoppi aina sanoi, että näillä leveysasteilla istutushommiin pääsee vasta kesäkuun 6. päivä. Sieltä se anoppi pilven reunalta vahtaa touhujani silmä kovana, etten vain mene ennen aikojani tuhlaamaan hyviä siemeniä. Orvokit sentään uskalsin istuttaa ulos äitienpäivän tienoilla, vaikka kylmätila tipahti vielä reilu viikko sitten nollan tietämille:

 

  

Komposti on tyhjennetty marjapensaiden alle, pihamaa on haravoitu, aita on maalattu ja puutarhakalusteet on pesty. Eli ihan hyvillä mielin jatkan huomenna 1000-vuotista sotaani!

 

Vanha rouva

 

Kohti viisautta, taas kerran

Viime perjantai helli minua kesän lämpimimmällä säällä, koivujen pikkuruisilla hiirenkorvilla ja Pikkuihmisen puuhakkaalla seuralla. Muut pation pöydän ääreen kokoontuneet kahvittelijat saivat olla statistin asemassa, kun Pikkuihminen varasti shown. Kakkua piti saada ja heti!

Syy kakkuun, erikoisvoileipiin ja vieraisiin selittyy sillä, että minä alan pikkuhiljaa osoittaa aikuistumisen merkkejä. Täytin nimittäin 25. Taas kerran.

 

Lempikukkani on orvokki, joten aikuistumisen ihmettä pöllämystyneenä seuraavat vieraani saivat nauttia lohirieskoista orvokkien kera. Ihan ovat biodynaamisesti viljeltyjä oman maan kamaralla, syö pois! vakuutin aikuisen auktoriteetilla epäileväiselle Nuorelle herralle ja Vanha herra lisäsi vettä myllyyn Ei niistä ton hullummaksi tule...

 

 

Orvokit koristivat myös aikuisen naisen Mango-sitruuna-kakkua. Kakkupohjaan raastoin yhden sitruunan kuoren. Kakkuväleihin tein omista päistäni hyydyketäytteen: sitruunarahkaa, soseutettua pakastemangoa, kermavaahtoa, tomusokeria ja liivatetta. Kostutin kakun sitruunavedellä. Lopputulos oli niin onnistunut, että viiden munan kakusta sain juuri ja juuri vielä lauantain aamukahville pikkuruiset palaset...

 

Tästä lähtien teitä siis tervehtii aikuinen, viisas, henkevä ja syvällinen 25-vuotias

 

Vanha rouva

Mustaa ja valkoista

 

Kuin varkain huusholliimme on ilmestynyt musta-valkoinen matto, musta-valkoinen vahakangas ja musta-valkoisia tyynyjä. Viimeisimpänä musta-valkoisena hullutuksena takkasohvallemme itsensä leväytti musta-valkoinen patjanpäällinen.

Olen kauan pyöritellyt liinavaatekaappini perukoilla liki kaksikymmentä vuotta sitten virkkaamaani reunapitsiä. Sitä on liki kymmenen metriä ja se on kammottavan persikan väristä. Kurkkaapa väriä, joka näkyy siinä alimmaisessa kukkapitsissä! Selvennyksenä sanottakoon, että aikoinaan virkkasin pitsin persikanväristen pellavaverhojen reunukseksi, mutta siskoni ei sitten halunnutkaan pitsejä verhojensa reunaan vaan minun piti ommella semmoiset piparkakkureunat...

Nyt otin ja värjäsin pitsin mustaksi. Tuosta vaan radikaalisti ja rohkeasti. Ostin musta-valkoisen kankaanpalan ja hurruuttelin patjanpäällisen kera mustan reunapitsin. Nyt talvella kutomani musta-valkoinen tyynynpäällinenkin on kuin kotonaan sohvannurkassa.

Kylläpäs minä olin kekseliäs ;)

Vanha rouva