Totuus keltaisen takana

Lähden mukaan Repolaisen värikkääseen haasteeseen (KLIK). 

Tänään värini on keltainen:

 

Päivänkakkara ja ruusu. Kummatkin valkoisia, mutta keskellä keltaista. Keltainen keskusta korostaa ympäröivää valkeutta. Ihan kuin keltainen antaisi luvan olla puhdas ja neitseellinen.

 

Kumpikin lilja on keltainen. Sen sijaan heteet ovat erivärisiä. Miten asia vaikuttaa kukkasten ulkonäköön? 

Öttiäiset rakastavat keltaisia kukkasia. Ne piehtaroivat siitepölyssä ja kantavat sitä mennen ja tullen. Pörinä vain kuuluu.

Katso, miten keltainen korostaa ruusupensaan lehtiä ja marjoja. Katso, miten ruusupensaan violetinvihreä suo keltasille kukille mahdollisuuden loistaa.

 

Kesällä kyykin pitkin puutarhaani tutkimassa kukkasten yksityiskohtia. Miten kaunis onkaan kehäkukan terälehdistö!

 

Violetti väri saa keltaisen hehkumaan. Kangasajuruoho olisi vain violetti maanpeittopatja, ellei keltainen maksaruoho potkisi siihen mahtia. Eikä kukaan huomaisi violettia kukkasta, ellei sen keskellä keekoilisi keltainen pyydystin. 

Entäs sitten pientareilla kukkiva pietaryrtti? Kun siitä tekee laakean kimpun päiväkahvikattauksen keskelle, syö kuin huomaamattaan ainakin pari keltaista viineriä.

Lisää voimavärejä: syvänsininen kurkkuyrtti kohtaa keltaisen kaunottaren. Toinen ilman toista olisi platkumpi ja tavallinen tusinakukkanen. 

 

Puutarhani ehdottomia kuningattaria ovat syysskesällä kukkivat nauhukset. Ne muodostavat keltaisen meren, jota perhoset rakastavat kilvan.

 

Kevään kukkija on keltainen rentukka. Sammakonkukat peittävät kotirannan keltaiseksi kukkamereksi. Syksymmällä tienvieret puolestaan lainehtivat valkokeltaisena kukkamerenä, kun saunioita on poimittavaksi asti. 

Lempikukkani on orvokki. Keltainen on päällepäsmäri jopa syvänsinisen ja mustan keskellä. Ilman sitä orvokin lempeys taitaisi olla lällyä.

Lopuksi totuus kukkasten takaa. Keltainen ei olisi keltaista ilman sitä itseään.

Vanha rouva

(lapion varressa)