14.9.2026

Synkkää matkailua


Synkkä matkailu tarkoittaa vierailua kohteissa, joiden teemana on kuolema, suru, sota, onnettomuudet, rikokset, yliluonnolliset tapahtumat tai muut tragediat. Määritelmä löytyy täältä. Kepeintä synkkyyttä edustavat viihteelliset kauhutalot, -näyttelyt ja pakopelihuoneet. Mustinta synkkyyttä edustavat vankilat, keskitysleirit, sotatantereet ja kansanmurhien tapahtumapaikat.

Synkän matkailun kohteet ovat erisävyisiä. Vaaleimmat kohteet kaupallistavat ja romantisoivat tapahtumia. Näillä viihteellisillä matkailukohteilla ei ole suurempaa poliittista, ideologista tai opetuksellista arvoa. Synkän pään kohteet ovat historiakeskeisiä, ja niissä konservointi ja muistaminen ovat keskiössä. Nämä kohteet sijaitsevat usein tragedian varsinaisella tapahtumapaikalla, ja niissä vierailu saattaa riipaista, mullistaa ja itkettää.

Miksi mennä synkkään kohteeseen? Motiivina on usein silkka uteliaisuus ja makaaberi tirkistelynhalu. Motiiviksi kelpaa myös halu oppia, sillä synkkä matkailu antaa perspektiiviä katsoa nykymenoa. 

Teimme puolitoista viikkoa kestäneen matkan Liettuaan ja Latviaan. Osa vierailukohteistamme oli mustaakin mustempia.  

  

   

Ostimme Vilnassa opastetun kohdekäynnin Liettuan tunnetuimpaan vankilaan. Lukiškėsin vankila rakennettiin vuonna 1904 ja se toimi vankilana vuoteen 2019 saakka. Siellä pidettiin sekä rikollisia että poliittisia vankeja. Oppaamme kertoi vankilaelämästä, vangeista ja vartijoista, rikoksesta ja rangaistuksesta. Näimme rangaistus-, eristys- ja tarkkailusellejä, kuljimme kongeja ja tiirailimme muureille viritettyjä piikkilankoja ja teräsverkkoja. Kuvaaminen oli rajoitettu vain oppaan osoittamiin paikkoihin. 

Sen sijaan seuraavassa kohteessamme sai kuvata mielin määrin. Se kohde oli Liettuan miehitysten ja vapaustaistelujen museo eli tuttavallisemmin Neuvostoliiton salaisen poliisin KGB:n museo. Runsas teksti- ja valokuvamateriaali kertoivat, mitä miehitetyssä Liettuassa tapahtui, jos uskalsi olla miehittäjän kanssa eri mieltä. Museon kellarissa ovat KGB:n vankisellit, kuulusteluhuoneet ja teloituskammiot. 

 

  

Museon jälkeen ymmärsin, miksi liettualaisille vapaus on enemmän kuin sana.



Kaunasissa sijaitseva 9. linnake rakennettiin alun perin osaksi Venäjän keisarikunnan Kaunasin linnoitusketjua suojaamaan valtakunnan länsirajaa. Liettuan itsenäistymisen jälkeen linnoitus muutettiin kovan työn vankilaksi. Neuvostoliiton miehitettyä Liettuan vankilasta tehtiin kauttakulkuleiri, josta poliittisia vankeja ja karkotettuja lähetettiin Siperiaan. Toisen maailmansodan aikana natsit muuttivat linnoituksen joukkotuhopaikaksi. Siellä murhattiin arviolta 50 000 ihmistä, joista valtaosa oli Kaunasin getosta ja muualta Euroopasta tuotuja juutalaisia. Nykyään alueella toimii Kaunasin 9. linnakkeen museo. 


 

Riipaisevinta oli seistä huoneessa, missä seinälle oli kiinnitetty 9200 nappia. Ne kuvasivat niitä 9200 ihmistä, jotka teloitettiin yhden yksittäisen päivän aikana. Kolme nappia oli kaivettu esiin joukkohaudasta. 

 

Liettuan pohjoisosassa sijaitsee Šeduvan kylä. Siellä on The Lost Shtetl Museum. Jiddišin kielen sana "shtetl" tarkoittaa juutalaiskylää. Liettuan alueella oli yli 200 juutalaiskylää ennen toista maailmansotaa. Nyt niistä ei ole yhtäkään jäljellä. Liettuan holokaustissa vuonna 1941 murhattiin noin 195 000 ihmistä, mikä on yli 96 % maan juutalaisväestöstä. Šeduvan kaikki 664 juutalaista teloitettiin parissa päivässä. Näihin murhiin eivät olleet syyllisiä yksin natsit, vaan tappamiseen osallistuivat myös liettualaiset.


Museon harjakattoiset rakennukset symboloivat kadonnutta kylää ja sen ihmisiä. 
Rakennuksen ulkokuori muistuttaa juutalaiskylien paanukattoja, mutta puu on korvattu metallisilla laatoilla. Museon perusnäyttely on rakennettu maan alle. Museoon johtava kävelyreitti kulkee kukkaniityn läpi. Šeduvan juutalaiset vietiin teloituspaikalle niittyjen halki.

Museo on yksityinen rakennushanke. Museorakennuksen on suunnitellut suomalainen arkkitehti Rainer Mahlamäki yhdessä Lahdelma & Mahlamäki -arkkitehtien kanssa. Rakennus valmistui 2025. Rakennus on Arkkitehtuurin Finlandia -palkintoehdokkaana vuonna 2026. Rakennuksesta on kirjoitettu paljon kuluneen vuoden aikana. Lue vaikka tämä. 

 

Museo järkytti kauneudellaan. Museo järkytti raadollisuudellaan. Niin kai oli tarkoituskin.


Riiassa oli vuorossa Latvian miehitysmuseo. Se kertoo maan historiasta, kun Latvia oli  vuosina 1940-91 miehittäjien vallassa. Museo kertoo tarinan petoksesta, sorrosta, kauhusta ja väkivallasta, jonka aikana tehtiin rikoksia ihmisyyttä vastaan ja tunnettiin voimattomuutta sekä pelkoa. Esille nousevat myös kertomukset tottelemattomuudesta, vastustamisesta ja sankaruudesta. 

 

Vasta museon toisessa kerroksessa ymmärsin, että olin kulkenut koko näyttelyn läpi ahdettuna vankileiriin, josta pakeneminen oli estetty piikkilangoin ja vartiotornein:


Miksi moiset matkailunähtävyydet keskellä kaunista syyskesää? 

Siksi, että olen oppaana vienyt ihmisiä vankiloihin, hautausmaille, sotatantereille, juoksuhautoihin, katakombeihin ja hirttopuille. Olen kertonut sodista, teloituksista, vankileireistä, varkauksista, kummituksista ja murhaavasta rakkaudesta. Haluan edelleen oppia ja ymmärtää ja haluan edelleen kertoa.

Siksi, että on tärkeä elää rauhassa ja sopusoinnussa uskonnosta, politiikasta, rahasta ja vallasta välittämättä. 

Siksi, että kaikesta huolimatta maailmassa on paljon kaunista, kannattelevaa ja kestävää ystävyyttä ja rakkautta. 

Vanha rouva

4 kommenttia:

  1. Rauhasta ja rakkaudesta olisi syytä puhua entistä enemmän. Tuntuu kuin rajoja ylittävä rauhanaate olisi haudattu johonkin syvyyteen. Kävimme jouluna 2018 Auschwitzin keskitysleirissä. Se oli niin pysäyttävä kokemus, että soisin sinne vietävän "opintomatkalle" vaikka kaikki nuoret.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä kävelin 80-luvulla aika monessa rauhankulkueessa. Ei näköjään ollut mitään hyötyä.

      Auschwitzin vierailu jätti semmoiset jäljet, ettei sen jälkeen mikään ole saanut aikaan moista mielenjäristystä.

      Poista
  2. Sinä ammattilaisen silmin näet, osaat kuvata ja kertoa niin monipuolisesti
    - kiitos todellisesta pro-kierroksesta, joka on varmasti tarjonnut teille itsellekin
    paikan päällä kokemuksia ihan kaikilla aisteilla. Oliko nämä myös entisiä työkohteitasi?

    Itseäni on jostain kumman syystä (en oikeasti tiedä miksi) kiehtonut Ihmisen mieli ja sen paradigmat, hoitokeinojen kehittäminen - työterapiastahan se oma ammattinikin ammentaa oppinsa. Mieli-, lebra-, spitaalisairaalat, saaret ovat vetäneet puoleensa ja hyvin todettu, että
    "Synkkä matkailu antaa perspektiiviä nykymenoon!" Robben Island, Spinalonga, Chacachacarean jo näimme, mutta sääolosuhteet esti vierailun, Culion on myös haaveissa. Ja Seili on tietysti kaikesta kauheudestaan, mutta myös kauneudestaan rakkain tuossa ihan naapurissa - teatteria oltiin taas viime viikolla katsomassa äiteen kanssa. Dokumentti keittiöapulaisen/emännän Signe Erforsin hoidettavien ystävyydestä kuvaa myös kolikon toista puolta, sillä raadollisten paikkojen sisälle mahtuu pieniä ihmisen ihmeellisimpiä selviytymistarinoita - jotka helposti jäävät päällimmäiseksi nostetun kamaluuden varjoon - hyvä pitää tavallaan piilottaa ja siitä olen tosi harmissani nykyhetkessä. Sama oli Spinalongassa. Toki Auschwitz, Củ Chin ja DMZ-tunnelit tarjosi vähemmän hyviä, mutta selviytymistarinoita niistäkin. Kiitos mielenkiintoisesta postauksesta - herätit paljon ajatuksia. Ja nyt onkin pakko kysyä, onko sulla mahdollisesti työhistoriaa Transnistriaan?
    Haalinut sieltä tietoa, sen sota on niin tuore ja nykytila kiehtoo suunnattomasti - joten sinne on mietteet polkaisemaan lähitulevaisuudessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vilna, Kaunas ja Riika ovat matkanjohtaja-aikojeni kohteita. Niillä matkoilla ei käytä näissä synkissä kohteissa, koska neukkuaikana turisteille näytettiin vain kiiltokuvapintaa ja kerrottiin puolueen hyväksymiä totuuksia. Mistä tulikin mieleeni työkeikkani Moldovaan 1984. Asiakkaani olivat pöljyyksissään menneet kolhoositorilla kuvaamaan oikein komeaa ja koppavaa kukkoa. Minut hälytettiin miliisiasemalle, mihin pariskunta oli viety kaniin. Miliisipäällikkö kröhisi tuohtuneena: "Onko arvon kapitalisteilla tapana halventaa meidän maatamme näin julkealla tavalla?" Minä kysyin hölmistyneenä mikä nyt oli niin julkeaa halventamista. Miliisin vastaus kuului: "Tehän kuvasitte likaisella torilla kapista kukkoa!" Syytetty pariskunta oli ällistynyt syytöksestä, sillä heidän mielestään kukko oli mitä uljain. Minä tulkkasin miliisille. "Hyvä toveri, pyydämme nöyrimmästi anteeksi aiheuttamaamme sekaannusta. Nythän on niin, että teidän kukkonne kaltaista uljasta luontokappaletta ei meidän kapitalistisesta Suomestamme löydy. Olemme erittäin otettuja, että löysimme moisen aarteen täältä Neuvostoliitosta!" Jo muuttui ääni kellossa, pariskunta pääsi pälkähästä kiitosten kera ja minä matkanjohtaja sain nostella samppanjamaljoja hotellissa, mihin miliisiauto meidät ajoi ;)

      Transnistrian puolella en ole käynyt, tietääkseni. Neukkuaikana sitä ei eroteltu Moldovasta. Jossain siellä päin kyllä kävimme viinitilavierailulla. Hyviä olivat viinit!

      Poista