Synkkää matkailua

Synkkä matkailu tarkoittaa vierailua sellaisissa kohteissa, joissa oleellisena teemana on kuolema, suru, sota, onnettomuudet, rikokset, yliluonnolliset tapahtumat tai muut tragediat. Kepeintä synkkyyttä edustavat viihteelliset kauhutalot, -näyttelyt ja pakopelihuoneet. Mustinta ja uhkaavinta synkkyyttä edustavat puolestaan vankilat, keskitysleirit, sotatantereet ja kansanmurhien tapahtumapaikat.

Miksi mennä synkkään kohteeseen? Motiivina voi olla halu oppia menneestä. Motiivina on usein silkka uteliaisuus ja makaaberi tirkistelynhalu. Motiiviksi kelpaa myös halu oppia, sillä synkkä matkailu antaa perspektiiviä katsoa nykymenoa. Näistä lähtökohdista voinet ehkä ymmärtää mustaakin mustempien matkakohteideni valinnan melkein kaksiviikkoisella Liettuan ja Latvian kierroksellani.

  

   

Ostimme Vilnassa opastetun kohdekäynnin Liettuan tunnetuimpaan vankilaan. Lukiškėsin vankila rakennettiin vuonna 1904 ja se toimi vankilana vuoteen 2019 saakka. Siellä pidettiin sekä rikollisia että poliittisia vankeja. Oppaamme kertoi vankilaelämästä, vangeista ja vartijoista, rikoksesta ja rangaistuksesta. Näimme rangaistus-, eristys- ja tarkkailusellejä, kuljimme kongeja ja tiirailimme muureille viritettyjä piikkilankoja ja teräsverkkoja. 

Kuvaaminen on rajoitettu vain oppaan osoittamiin paikkoihin. 

 

  

 

Sen sijaan seuraavassa kohteessamme sai kuvata mielin määrin. Se kohde oli Liettuan miehitysten ja vapaustaistelujen museo eli tuttavallisemmin Neuvostoliiton salaisen poliisin KGB:n museo. Runsas teksti- ja valokuvamateriaali kertoivat, mitä miehitetyssä Liettuassa tapahtui, jos uskalsi olla miehittäjän kanssa eri mieltä. Museon kellarissa ovat KGB:n vankisellit, kuulusteluhuoneet ja teloituskammiot. 

Museon jälkeen ymmärsin, miksi liettualaisille vapaus on enemmän kuin sana.

Synkän matkailun kohteet ovat erisävyisiä. Vaaleat kohteet kaupallistavat ja romantisoivat tapahtumia. Näillä viihteellisillä matkailukohteilla ei ole suurempaa poliittista, ideologista tai opetuksellista arvoa. Synkän pään kohteet ovat historiakeskeisiä, ja niissä konservointi ja muistaminen ovat keskiössä. Nämä kohteet sijaitsevat usein tragedian varsinaisella tapahtumapaikalla, ja niissä vierailu saattaa riipaista, mullistaa ja itkettää. 

Kaunasissa sijaitseva 9. linnake rakennettiin alun perin osaksi Venäjän keisarikunnan Kaunasin linnoitusketjua suojaamaan valtakunnan länsirajaa. Liettuan itsenäistymisen jälkeen linnoitus muutettiin kovan työn vankilaksi. Neuvostoliiton miehitettyä Liettuan vankilasta tehtiin kauttakulkuleiri, josta poliittisia vankeja ja karkotettuja lähetettiin Siperiaan. Toisen maailmansodan aikana natsit muuttivat linnoituksen joukkotuhopaikaksi. Siellä murhattiin arviolta 50 000 ihmistä, joista valtaosa oli Kaunasin getosta ja muualta Euroopasta tuotuja juutalaisia. Nykyään alueella toimii virallinen Kaunasin 9. linnakkeen museo. Paikalla on 32 metriä korkea betoninen muistomerkki natsismin uhreille.

 

Riipaisevinta oli seistä huoneessa, missä seinälle oli kiinnitetty 9200 nappia. Ne kuvasivat niitä 9200 ihmistä, jotka teloitettiin yhden yksittäisen päivän aikana. Kolme nappia oli kaivettu esiin joukkohaudasta. 

 

Liettuan pohjoisosassa sijaitsee Šeduvan kylä. Siellä sijaitsee The Lost Shtetl Museum. Jiddišin kielen sana "shtetl" tarkoittaa juutalaiskylää. Museo kertoo yhden liettualaisen juutalaiskylän kohtalosta. Liettuan holokaustissa vuonna 1941 murhattiin noin 195 000 ihmistä, mikä on yli 96 % maan juutalaisväestöstä. Šeduvan kaikki 664 juutalaista teloitettiin parissa päivässä. Näihin murhiin eivät olleet syyllisiä yksin natsit, vaan tappamiseen osallistuivat myös paikalliset liettualaiset.

Museon harjakattoiset rakennukset symboloivat kadonnutta kylää ja sen ihmisiä. Rakennuksen ulkokuori muistuttaa juutalaiskylien paanukattoja, mutta puu on korvattu metallisilla laatoilla. Museon perusnäyttely on rakennettu maan alle. Museoon johtava kävelyreitti kulkee kukkaniityn läpi. Šeduvan juutalaiset vietiin teloituspaikalle niittyjen halki.

Museo on yksityinen rakennushanke. Museorakennuksen on suunnitellut suomalainen arkkitehti Rainer Mahlamäki yhdessä Lahdelma & Mahlamäki -arkkitehtien kanssa. Rakennus valmistui 2025. Rakennus on Arkkitehtuurin Finlandia -palkintoehdokkaana vuonna 2026. Rakennuksesta on kirjoitettu paljon kuluneen vuoden aikana. Lue vaikka tämä. 

 

Liettuan suuriruhtinaskunta oli monikulttuurinen itäeurooppalainen valtio, joka eri muodoissaan oli olemassa 1200-luvun puolestavälistä vuoteen 1795 saakka. Maassa eli rinta rinnan juutalaisia, liettualaisia, latvialaisia, puolalaisia, valkovenäläisiä ja ukrainalaisia. Juutalaiskyliä oli yli 200. Alla olevassa kuvassa on hävinneiden kylien nimet: 

Museo järkytti minua kauneudellaan. Museo järkytti minua raadollisuudellaan. Niin kai oli tarkoituskin.

Riiassa oli vuorossa Latvian miehitysmuseo. Se kertoo maan historiasta, kun Latvia vuosina 1940-91 oli miehittäjien vallassa. Museo kertoo tarinan petoksesta, sorrosta, kauhusta ja väkivallasta, jonka aikana tehtiin rikoksia ihmisyyttä vastaan ja tunnettiin voimattomuutta sekä pelkoa. Esille nousevat myös kertomukset tottelemattomuudesta, vastustamisesta ja sankaruudesta. 

 

Vasta museon toisessa kerroksessa ymmärsin, että olin kulkenut koko näyttelyn läpi ahdettuna vankileiriin, josta pakeneminen oli estetty piikkilangoin ja vartiotornein:

Miksi moiset matkailunähtävyydet keskellä kaunista syyskesää? 

Siksi, että olen työkseni ollut opas 44 vuotta. Olen vienyt ihmisiä vankiloihin, hautausmaille, sotatantereille, keskitysleireille, juoksuhautoihin, katakombeihin ja hirttopuille. Olen kertonut teloituksista, kaasukammioista, varkauksista, raaoista rikoksista, kummituksista ja raatelevasta rakkaudesta.

Siksi, että on tärkeä elää rauhassa ja sopusoinnussa ihmisten kanssa. Uskonnosta, politiikasta, rahasta ja vallasta välittämättä. 

Siksi, että kaikesta huolimatta  maailmassa on niin paljon kaunista, sinnikästä ja kestävää rakkautta.

Vanha rouva