Hopean hohdetta

Joulunalusviikolla löysin markkinoilta ihastuttavan kaarnakuusen. Taitava tekijä oli sommitellut sen aidosta männynkaarnasta: kerännyt kaarnat metsästä, kuivattanut ne saunanlauteilla, rakentanut pajusta ja kanaverkosta korkean kartion, liimannut kaarnat kartioon ja lopuksi suhuttanut kaarnakuusen himmeän valkeaksi. Puulla on korkeutta kunnioitettavat 95 cm. Rakastuin puuhun suinpäin ja olisin maksanut siitä vaikka maltaita - selvisin kuitenkin selvällä rahalla.

Kaarnapuun ujon kauneuden vastapainoksi asettelin pöydänpäähän blingbligiä: kristallimaljoja täynnä namusia, hopenhohtoisia lasipalloja ja kimeltäviä kynttiläastioita.

Keittiön kaapinpäälle pääsivät Vanhan herran tinapytyt ja mummuni hopeanekka. Mukana on myös kanelitankoja maitopurkillinen ja kolme vuosikertatonttua. Mustan tonttumuorin sain kauan sitten siskonpojalta ja kaksi muuta lähtivät mukaani Riiasta muinaisina aikoina.

Kammarin kirjoituspöydän tyhjensin joulun kunniaksi kirjapinoista ja työpapereista. Viime vuonna rustaamani mustavalkeat tähdet ripustin kattolamppuun ja rakkaan ystävän kiikuttama puurokulho sai tylliin käärittyjä joulukukkasia hoivattavakseen. Joulupallot, kultalangasta kauan sitten virkatut, pyörähtivät pöydän päälle kuin itsestään.

Joululahjoja varten ompelin alkusyksystä paketteja - en kuitenkaan kankaasta, vaan tapetista. Koristelin paketit paperikukkasin.

Taannoisella valotalokurssilla leikkelin minkkiverkosta sydämiä ja upotin ne pellavakuituliemeen. Kauniita niistä tuli, varsinkin kun ripustin ne ikkunanpieleen yksinkertaisella pellavanarulla.

Joulutarjoiluiksi tein tuttua ja turvallista (lettipullaa ja pipareita) sekä uutta ja ennenkokematonta (pähkinäisiä suklaapipareita ja uuniomenakakkua ilman kakkua).

Sain sisareni joulunalusviikolla kylään. Sisko ja Vanha herra olivat yhteistuumin juonineet pääni menoksi konnuuden. Se ei ole hopeanhohtoinen, vaan PUNAINEN. Paljastan sen tuota pikaa...

Vanha rouva, syvästi kiitollinen