Näytä minulle jotain kaunista!

Ystävä kysyi, mitä haluan nähdä Helsingissä. Näytä minulle jotain kaunista!, minä vastasin. Sain, mitä tilasin:

  

Värikästä kauneutta löytyi  Gardenian trooppisesta puutarhasta.

Harrasta ja hiljaista kauneutta löytyi Narikkatorin kappelista.

  

 

Kankaasta ommeltua kauneutta löytyi Laiturilta, missä oli esillä pääkaupungin kauneimpia rakennuksia puvuiksi muutettuna. 

 

 

 

Puusta, kivestä ja tiilestä rakennettua kauneutta löytyi Porvoon vanhasta kaupungista.

 

Lisää kauneutta löytyi puistoista ja merenrannoilta, kirjamessuilta, kakkukahviloista ja joutsenten lennosta. 

Mutta kaikista kauneinta oli ystävä, jonka kanssa minulla on ollut onni tuntea 35 vuotta. Kiitos näistä vuosista, ystäväni M.

Vanha rouva (kuvissa tuo kankeampi kuvaaja)

Romuromanttiset mahtitötteröt

Sisko toi minulle keväällä kirkkaita peltitörppöjä. Vanha herra rälläköi törpöistä pohjat ja sangat pois. Koko kesän  olen käännelllyt ja paaponut törppöjä, jotta ne ruostuisivat kauniisti joka puolelta. Ei siihen ruostumiseen itse asiassa mennyt kuin kuukausi, mutta se kuuluisa visio puuttui.

Visio iski, kun näin rantapajukkoa parturoitavan maan tasalle. Kuskasin vesikärryillä monta nippua pajua kartanolle ja aloitin taiteellisen luomistyön: törpöt pajua täyteen ja rautalangalla suppuun. Pystytyspuuhassa tarvitsin Vanhan herran apua, sillä näistä tötteröistä ei mitään vaivaisia tehtykään. Maan perusteellisen mahtavia tötteröitä syntyi kolme kappaletta!

 

Kiilasimme kullekin tötterölle rautakangen selkärangaksi. Pohjoisesta kun tuulee, saattavat tötteröt muuten olla kartanolla ketarat oikosenaan ja pitkin pituuttaan.

Zoomasin törreröitä sillä silmällä. Jotain puuttui. No romuromantiikkaa puuttui, tietysti. Niin  minä sitten ripustelin pitkin tötteröitä neljännestä törpöstä sormet verillä leikkaamiani peltisydämiä. Itse en moisia sydämiä olisi älynnyt tehdä, mutta kevättalvella Kososka lähetti minulle kaksi sydäntä malliksi. Onneksi lähetti, sillä  ilman niitä tötteröni olisivat kaljuja.

Joku kranttu saattaa ihmetellä, miksi olen sitonut tötteröni hopeanvärisellä rautalangalla. No siksi tietysti, että krantulla olisi funtsittavaa... ei vaiskaan. Siksi, ettei tuppukylämme rautakaupoissa ole tummaa puolalankaa. Siksi.

Sitä kaadettua pajukkoa olisi vielä. Mitä muuta siitä voisi tehdä?

Vanha rouva

Ruostetta, lasia ja ajopuuta

 

Tein kranssin Tenon ajopuista alahuonerakennuksen seinään. Vanha herra ruuvasi järeimmät oksat toisiinsa kiinni. Renkulan päälle sidoin rautalangalla hentoisempia ajopuun pätkiä. Tällä tavalla kranssi pysyy kasassa eikä rusahda rikki, kun pihamaamme oravalauma käy lyömään leikkiä pitkin seiniä.

Koristelin kranssin ruostuneilla peltisydämillä ja lasiriipuksella. Siinähän keinuvat tuulen osuessa seinään.

Lopuista tämänvuotisen kalastusretkemme ajopuista olen värkkäämässä jotain riippuvaa ja jotain kimaltavaa. Odotas vaan, niin näet!

Vanha rouva

Vaahterakranssi, vihdoinkin!

 

Minulla oli vaahtera. Oikein tomera ja toimelias. Se kasvoi kahdessa vuodessa pitkäksi ja monioksaiseksi. Juttelin puulle nättejä juttuja ja silittelin sen kauniita lehtiä rakkaudella. Ajattelin, että tänä syksynä saan tehtyä sen syysväreihin pukeutuneista lehdistä ensimmäisen oman pihan vaahterakranssin. Vaan toisin kävi. Keväällä huomasin, että jänöjussi oli kalunnut vaahteran rungon puille paljaille. Vaahtera ei toennut ahmatin käsittelystä, enkä minä ollut saava lehtiä kranssintekoon.

Naapuripihoilla on komeita vaahteroita, joita jänöjussi ei ole popsinut poskeensa. Otin korin käsikynkkään ja lähdin kerjäämään: Saanko kerätä teiltä muutaman vaahteranlehden? Kysymykseni herätti naurunremahduksia ja yksi naapuri tarjosi jopa jätesäkkiä, jotta voin viedä vaikka kaikki maahan varisseet lehdet mennessäni.

Tuotapikaa sain korin täyteen lehtiä. Ja tuotapikaa sidoin lehdistä ruskanvärisen vaahterakranssin. Ähäkutti jänöjussille ja suurkiitos naapureille! Kranssi pääsi paraatipaikalle kammarin nurkkaan.

Lopuista lehdistä sidoin pihlajanmarjojen kanssa pikkuruisen kranssin. Se koristaa ulko-oven vieressä seisovaa pikkupöytää ja kaveeraa sulassa sovussa ovikellomme kanssa.

Vanha rouva

Metsässä

Syyskuun viimeisenä viikonloppuna teimme perinteisen ruskaretkemme siintävien vaarojen ja samettisten sammalten valtakuntaan - Kainuuseen.

Kun saavuimme perille, maassa oli lunta. Ensimmäisenä yönä satoi räntää ja vettä kaatamalla. Sinne hävisi lumi. Seuraavana päivänä oli sumuista ja lämmintä. Kotiinlähtöpäivänä aurinko teki elämästämme yhtä juhlaa ja taivaan sineä.

Onneksi metsät ja vaarojen rinteet eivät olleet moksiskaan vaihtelevista ilmoista, vaan antoivat meille parastaan: korintäydeltä lampaankääpiä ja suppilovahveroita!

Kotiintuomisten lisäksi nautin varastoon aimo annoksen suomalaisen luonnon kauneutta.

Tässä sinullekin tuliaisia.

Vanha rouva