Vihdoinkin

Tässä se nyt on: ikioma omatekemä vaahteranlehtiruusukukkakimppu.

Ensin piti kasvattaa vaahteraa neljä vuotta (ensimmäisen vaahteran söi rusakko). Sitten piti odottaa, että lehdet suostuvat kellastumaan kauniisti (monena syksynä sade on lutuuttanut lehdet ruman ruskeiksi). Sitten piti varoa, ettei tuuli vie kauniin keltaisia lehtiä mennessään (onneksi sattui vapaapäivä juuri parahultaan ennen pohjatuulia).

Tänä syksynä saatoin vihdoinkin kerätä kopallisen oman puutarhan oman vaahteran omia lehtiä. Tuumasta toimeen ja lehtiä rullaamaan.

Tämmöinen kimppu vaahterasta sitten rullaantui.

Voi että minä olen onnellinen!

Vanha rouva

 

Punainen pötkylä

Pihassamme kasvaa yksi marja-aroniapensas. Se antaa joka syksy ämpärillisen mustia marjoja, jotka Vanha herra keittää mehuksi punaherukoiden kanssa.

Komeiden marjaterttujen poimimisen jälkeen aronia ottaa nokkiinsa ja suuttuu. Se muuttaa lehtensä tuskanpunaisiksi ja tulikivenkatkuisiksi. Sitten se lennättää kiukkunsa päin pihanurmikkoa kirkuviksi vastalauseiksi.

Joka vuosi olen kiltisti haravoinut lehdet pois ja tyyrännyt ne kompostiin. Samalla olen harmitellut kauniiden värien menemistä hukkaan. Tänä syksynä sain kuitenkin ahaa-elämyksen ja keräsin oranssinpunaiset lehdet koppaan.

Istahdin puutarhapöydän ääreen ja otin puolalangan esille. Syntyi tämmöinen koriste:

 

Pistelin oranssinpunaisia lehtiä puolalankaa tuhkatiheään. Päälle ja alle pujotin palavanpunaisia koristeomenoita päällepäsmäreiksi ja altavastaajiksi. Lykkäsin koristeen kylppärin pyyhenaulakkoon roikkumaan. Oitis Vanhalla herralla oli painava sanansa sanottavana: Mitä h-vettiä varten toi pötkylä killuu tossa, eihän täsä voi edes käsiään rauhassa kuivata...

Siirsin aroniakoristeeni kiltisti kammarin puolelle roikkumaan. Ja heti kuului nojatuolista kommentti: Miten mää muka otan kaapista emännän haluamat lasit pöytään, kun toi h-vetin pötkylä roikkuu ovessa... 

Rajansa se on marinalla, pituutensa pinnalla, saati paikkansa pötkylällä. 

Tykkää se kuitenkin ;)

Vanha rouva

Kyyhkynharmaa lokakuu

Minulla ja Vanhalla herralla on perustavaalaatua oleva näkemysero kyyhkynharmaasta. Villalangasta virkkaamani tyynynpäällinen on minun mielestäni kyyhkynharmaa - Vanhan herran mielestä hiirenharmaa. Minulle armeijan vanhasta huovasta tehty patjanpäällinen on variksenharmaa väriltään - Vanhalle herralle rotanharmaa. Siitä olemme sentään samaa mieltä, että joku eläinkunnan edustaja kuitenkin on lokakuisen kotimme käynyt värittämässä.

Virkkasin tyynynpäällisen isostaveljestä viitosen koukulla. Passeli pikkutyyny päänaluseksi, kun takkaantuijottelukausi alkaa. Pikkutyynyn kaveriksi ompelin pellavapyyhkeistä isommat tyynyt: toinen valkea kuin lokki ja toinen tummanharmaa kuin naakanselkä.

Kyyhkynharmaata on mielestäni häivähdys myös köökkivaa´an päälle värkkäämässäni siemenkotapallossa. Rakastuin kesällä värikkäisiin pioniunikoihin, jotka kukittuaan ilahuttivat minua vielä kauniilla siemenkodillaan. 

 

Unikkopallon kaveriksi sidoin kotimaisista valkosipuleista pikkukimpun. Siinäkin on mielestäni häivähdys kyyhkynharmaata - Vanhan herran mielestä unikkopallo on mitättömänvärinen (?) ja valkosipulikimppu syötävänvärinen (?).

 

Jäkäläpallosta sentään olemme herrani kanssa samaa mieltä - se on kyyhkynharmaa. Sinipiikkiputken kukinnoista pistelin jäkäläpalloni seuraksi armaani silmien värisen pallon ja piironginpäälle lykkäsin värikkäistä juolukanlehdistä askartelemani pikkupallon.

Kaikissa palloissa on pohjana oasispallo. Siihen on helppo pistellä siemenkotia. Jäkälien kiinnittämiseen taittelin puolalangasta U-hakasia. 

 

Olohuoneen puusohvalle ompelin kirpparilta löytyneestä ristipistoliinasta kaksi tyynynpäällistä. Kirjotut kukkaset ovat Vanhaa herraa siteeratakseni P-ruskeita, ihan niin kuin toi seinäkin ;(  Minun mielestäni ruusut taas ovat suklaanruskeita ja seinä kaakaonruskea. 

Nyt lähden kerimään uutta väriä kerälle. Sillä värillä ei ole mitään tekemistä eläinkunnan kanssa, vaan se on auringon, lämmön, kesän ja kullan väristä...

Vanha rouva

Ruskaretkellä

  

Sumu saatteli meitä Pohjois-Pohjanmaalta Pohjois-Karjalaan ja Kainuuseen. 

Se kietoi kaiken maitomaiseen harsoonsa.

Puiden oksille sumu ripusti taideteoksiaan.

Sammaleet sumu pirskotti täyteen helminauhaa.

Metsissä oli hyvä kävellä. Ilma oli kostean raikas. 

Metsät, pellot ja rannat olivat täynnä muuttomatkalla olevia lintuja. 

 

 

Hiidenportin kansallispuiston mustaan veteen heijastui koko ruskan kirjoma rotkomaisema.

Vein Vanhan herran Karhunpäähän, maalaismaisemaan. 

Sieltä löytyi palanen idylliä.

Laitalan lomat tarjosi suojaksemme 1930-luvulla rakennetun kruununvartijan talon. 

Aika pysähtyi, kello naksutti ja pirtinlattia narisi. 

 

Henna-emäntä laittoi vartavasten vain meille kahdelle karjalaisen pitopöydän. 

 

Kunpa kaikki matkailualalla oivaltaisivat sen, minkä nuori yrittäjä on oivaltanut: aitous, huomaavaisuus ja sydämellisyys ovat ainoa tie matkailijan sydämeen. 

Kolmantena päivänä sumu päästi otteestaan sen verran, että ruska levitti kaiken yltäkylläisyytensä kotimatkamme varrelle. 

Ruskaretki teki tehtävänsä: mieli lepäsi, rakkaus lämmitti, luonto ravitsi ja kulttuuri elähdytti. Taas jaksaa.

Vanha rouva