Pyhäinpäivän kunniaksi päätin leipoa jotain vanhaa ja perinteikästä. Mummun keittokirjasta selasin esiin lusikkaleipien ohjeen. Sen verran kuitenkin pidin omaa päätäni, etten tehnyt lusikkaleivistä pieniä. Käytin anopin hopeista jälkiruokalusikkaa muottina, joten pikkuleivistä tuli reilun kokoisia ihanuuksia.
Edellisen kerran tein lusikkaleipiä emäntäkoulun maatalousharjoittelussa. Suoritin harjoittelujaksoni lypsykarjatilalla, jossa oli pitopalvelu sivuelinkeinona. Tiedossa oli 500 hengen maalaishäät. Muita pikkuleipiä ei tilattu, joten emäntä käski minun tehdä kaksi lusikkaleipää vierasta kohti. Se tarkoitti käytännössä 1000 valmista lusikkaleipää, joita varten tarvittiin 2100 puolikasta. Ylimääräiset sata puolikasta olivat rikkoutumisvarana ja persojen pullahiirien syöttinä.
Leivoin ja paistoin lusikkaleipien puolikkaita kolme päivää (samaan aikaan häitä varten paistettiin kakkupohjia, pullalenkejä, hiivaleipiä ja laatikkoruokia, joten minun vaivaiset pikkuleipäni sain paistaa, milloin emännältä uuneja liikeni eli yöllä). Päivän verran liitin puolikkaita yhteen omanahillon kanssa. Sitten minun piti odottaa yön yli, että puolikkaat liimautuivat kunnolla toisiinsa. Sitten vasta pääsin pyörittelemään leipiäni sokerissa ja pakkaamaan niitä. Silloin vannoin, etten ikinä enää tee lusikkaleipiä.
Taas kerran Vanha rouva tervehtii sinua sanoilla Vannomatta paras!
Näyttävät viimesenpäälle makoisilta:)
VastaaPoistaJännää, millaisia muistoja erilaisiin leivonnaisiin liittyy. Sattumalta itsekin muistan milloin viimeksi leivoin lusikkaleipiä. Fiksua ottaa vähän isompi lusikka käyttöön.
VastaaPoistaOnhan makian näkösiä, sekä omenasysteemit, että lusikkaleivät, nam! Ja vannomatta paras, joko oot kuivakakkuja leiponu? ;)
VastaaPoistaWau. Ilmankos olet niin hyvä kaikessa leipomisessa, kun on kunnon koulu-ja harjoittelutausta. Muistan, kun oma isä ehdotti talouskoulua sivulauseessa. Eipä tullut sellaista kyllä käytyä.
VastaaPoista