Muutama viikko sitten seuralainen alkoi kiehnätä kintuissani,
hyristä ja puskea. Minua, täysin ventovierasta ihmistä. Luottavaisesti
seuralainen tarkastaa tuvan, autotallin ja alahuonerakennuksen. Seuralainen
viipottaa perässäni kasvimaalta kukkamaalle, keittiöstä saunaan. Aamulla
seuralainen odottaa ovenvieruspenkillä postilaatikolle lähtijää ja iltasella se
maukuu hyvät yöt ikkunan takana.
Seuralainen on ventovieras katti. Kukaan ei tiedä sen sukua, nimeä tai kotia. Kotikissa se kuitenkin on, sen verran kiiltävä on karva ja sisäsiistit tavat. Hyvin on katti koulutettu, paijattu ja etenkin syötetty. Minä tein katille lauantain kunniaksi noutopöydän ja sain huomata, että tuore lohi, valmiiksi fileoitu ja paloiteltu, ei ole mitään. Sen sijaan possun ohuen ohuet siivut maistuvat kissamaisen hyviltä. Samoin kuin pekoni, makkara ja naudanleike. Sen sijaan perkaamattomat, tuoreet maivat ovat YÄK! Maito ei kelpaa, mutta kerma käy....
Olen siis alkanut ihanan, suloisen, pehmeän, hyrisevän ja naukuvan katin ottotarjoilijattareksi. Passaa minulle oikein mainiosti, kunhan ennen talven tuloa oikeat omistajat löytyvät. Minä en nimittäin Vanhan herran allergian takia voi ottaa kattia itselleni, vaikka NIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIN haluaisin. Ja toistaiseksi kuitenkin olen ajatellut pitää herrani. Tilanne on joko-tai, kuulemma.
Että tämmöistä hullutusta. Kurnau!
Vanha rouva
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti