Everstinna lähtee visiitille

Everstinna oli vailla hattua. Pariisiin tai Pietariin ei everstinrouvalla ollut aikaa matkustaa (eikä kyllä budjettikaan suurensuuri ollut, sillä everstipuoliso on köyhtynyt ja reissussa rähjääntynyt, koska joutui keisarinvallan päätyttyä asettumaan pikkuiseen provinssikaupunkiin Pohjanlahden perukoille), joten everstinnan täytyi tyytyä paikallisen tuunarin tekeleeseen.

Siinä lähtöasetelma. Sitten siihen tuunaamiseen. Oli olemassa kaksi hattua. Toinen paperinarusta ja toinen lastusta. Toinen saatu ja toinen 20 sentillä kirpparilta ostettu.

Sitten oli tilpehööriloota täynnänsä tilkkuja, pitsinpätkiä, perhokaupan halvennuksesta hamstrattuja sulkia sekä turkiksenkappale naapurinrouvan armosta. Plus kirppareilta koluttuja pitsiliinoja ja paljettihuiveja.

Tuunari pujotti neulansilmään lankaa ja alkoi pistellä kahta hattua yhteen. Kopsakka lastuhattu sai tukea lerppua paperihattua. Hatunteossa kului aikaa ja siihen tarvittiin nuppineuloja, hakaneuloja, teippiä ja hitusen sensuroituja sanoja sekä pikkuriikkisen liimapistoolin autuaaksitekevää kiinnipitoa.

 

 

Everstinna oli tyytyväinen hattunsa hintaan - se kustansi hänelle vain vaivaiset 7 euroa ja 80 senttiä kaikkinensa. Tekopalkkaa tuunari ei raaskinnut everstinnalta veloittaa, sillä hän tuntee hyvin everstinnan tukalan taloudellisen tilanteen. Tuunari lupasi hövelisti tehdä uuden hatun myös kevätsesongiksi, sillä lehmuksenvihreät sulat somistavat oivasti everstinnan kunnallisneuvoksetar Å:ltä saamaa edellissesongin violettia harsohattua. Vielä kun jostain löytyy lehmuksenvihreää samettia ruusukkeen verran, niin jo on keväthattu kuin uusi.

Tuunausterveisin 

Vanha rouva

PS. Everstinna ja hänen hyväntekijänsä kunnallisneuvoksetar Å. elivät ihan oikeasti 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Minulla on työni puolesta suuri kunnia painaa kummankin rohkean naisen hattu silloin tällöin päähäni ja kertoa heidän tarinaansa.