Kuljeskelimme aamutuimaan hiljaisessa Nessebarissa, joka vasta heräili alkavaan päivään. Löysin toinen toistaan kauniimpia kudottuja pöytäliinoja. Ne olivat kuitenkin pyöreitä eikä huushollistamme löydy pyöreää, isoa ruokapöytää.
Sivukadulla, porttikongin katveessa istui yksinäinen rouvasihminen, joka virkkasi vinhaa vauhtia. Vaatimattomalla myyntipöydällä oli nuttuja ja toppeja, nenäliinoja ja servettejä. Kotiin lähti pieniä liinoja - oivia lasinalusia, kuten Vanha herra tokaisi raottaessaan rahapussinsa suuta. Virkkaajarouva ei liinoistaan kovin kummoista summaa halunnut, joten herra pääsi vähällä. Kalliimmaksi tuli herran haluama jalo juomapullo, koska liinoja piti päästä hetimmiten testaamaan käytännössä.
Pitsiliina pääsi 1930-luvun laskikuvun pehmikkeeksi. Kuvun Vanha herra osti rouvalleen tamperelaisesta antiikkiliikkeestä pitkän mutristelun jälkeen.
Vanha rouva
PS. Ajoin ajokortin vasta kolmekymppisenä. Ihan ensimmäsellä yrittämällä kortin sain lähipiirini hyvin skeptisistä kannustuksista huolimatta. Vanha herra jopa lupasi minulle polleana palkinnoksi vihreän Latukan. Ei ole kulkupeliä kartanolla näkynyt, ei... Pitsiliinani ovat kyllä oikein söpöjä, mutta aikuisten oikeasti olisin mielestäni ansainnut suveniiriksi tämän kirkuvanvihreän, nostalgisen ihanuuden:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti