28.1.2017

Kriisinhallintaa


Tänään kiikutin bling-blingit ullakolle odottamaan seuraavaa joulua. Tilalle halusin jotain maanläheistä ja rauhallista. Puun ja kellastuneen paperin sävyjä.


Kaivelin varastosta vanhan pyykkilaudan ihmisten ilmoille. Se sai seurakseen kaulimen, puisen avainlokerikon ja puukahvalla varustetun maitopäälärin. Sinne tänne laittelin paperista sykeröä (halvalla sain poistomyynnistä enkä ollenkaan ymmärrä mikä moisen syltyn oikea käyttötarkoitus on) ja latinan kielen sanakirjasta synnytettyjä kukkasia.

 

Piti vasiten käydä hakemassa kiemurainen peikonpähkinän oksa, jotta taiteellinen vaikutelma olisi optimaalinen. Vanha herra ei asiaa oikein hahmota, raukka. Olin vailla kiemuroita, sillä pyykkilauta-asetelmaa vastapäätä nostin suoraryhtisen aarteeni: 

 

Pari viikkoa sitten Punaisen Ristin kierrätyskaupan nurkassa nököttivät nämä umpipuiset A-tikkaat. Jopa Vanha herra ymmärsi hullaantumiseni ja maksoi hövelisti hankintani - kymmenen euroa. Tikkaista on nyt rapsuteltu vanhat maaliroiskeet pois ja tikkaat on pesty ja puunattu. Pintaan vetelin mahonginsävyistä petsiä. Ostin viisi metriä valkoista välipitsiä, jolla korvasin hiutihankautuneet narut.

 

Ensimmäinen versio tikkaiden olohuoneasusta oli sangen romanttinen, mutta koska Vanha herra kehitteli pienoisen kriisin liioista pitsiliinoista, päätin tehdä pitsitikkaista kukkatikkaat. 


Samaan syssyyn tikkaiden petsauksen kanssa tuli saatettua päätökseen myös ikuisuusprojekti. Kotipellon Tanni esitteli aikoja sitten tekemiään tarjottimia, joihin rakastuin päätä pahkaa. Ruuskasin liiterin ja löysin puisen laatikonkannen, jossa oli metalliset kulmavahvikkeet. Vetelin petsiä lootaan ja hain kierrätyskeskuksesta ovenrivat (sain halvalla eli ilmaiseksi, koska kierrätyssedällä ei ollut vaihtorahaa). Nyt voi kahvinkeitintä siirrellä sinne ja tänne kulloinkin vallitsevan kriisin mukaan ;)


Tuunausterveisin 
Vanha rouva


21.1.2017

Leijonanruskeaa

Ensimmäiseen yhteiseen huusholliimme hankkimamme matto on leijonanruskea. Matto maksoi maltaita, mutta se oli pakko saada juuri sen ihanan värin takia.

Etsin käteeni kirjahyllystä Pentti Lempiäisen kirjan Kuvien kieli - vertauskuvat uskossa ja elämässä. Kirja on palvellut minua vuodesta 2005, jolloin hurahdin työni vuoksi kirkkopedagogiikkaan. Suosittelen lämpimästi.

Kirjassa kerrotaan, että ruskea väri on jo antiikin ajoilta tuttu maan värinä. Ruskea merkitsee alhaista syntyperää, köyhyttä ja nöyryyttä. Latinan kielen maata merkitsevästä sanasta "humus" on johdettu alhaisuutta merkitsevä "humilitas". Köyhyyden ja nöyryyden väriksi ruskean ovat omaksuneet vaateparressaan fransiskaanit.







No entäs sitten se leijona, tuo vallan, herruuden ja rohkeuden vertauskuva? Suuri kirkkomaalari Mikael Toppelius tuskin oli eläissään leijonaa nähnyt, mutta niin vaan tuo raivoisa jalopeura ilmestyi Haukiputaan kuvakirkkoon 1770-luvulla.

Katso Simsonin ja jalopeuran taistelua: mikä voima, mikä liike, mitkä värit... kuvakirkossa mykistyn aina tuon seinämaalauksen voimasta, joka ei ole ehtynyt tippaakaan sitten Toppeliuksen siveltimenvetojen. Oulun raatimiehet muuten sanoivat maalari Toppeliksesta, että hän oli ahkera, raitis ja maalasi kelvollisesti yhdellä värillä.




Suuntasin rohkean, mutta ah, niin alhaisen, köyhän ja nöyrän katseeni lattiaa peittävästä leijonanruskeasta matosta ylöspäin ja kuvasin leijonanväriset kohdat huushollistamme. Leijonaruskeaa ja vähän leijonankeltaistakin löytyy perintölampusta. Leijona on huiskinut hännällään väriä myös sängynpäätyyn ja omenakakkuun. Perintöpiironki, verhoilukankaan ruusut ja jauhosiivilän pohja ovat nekin serkkuja jalopeuran turkin kanssa.



Varsinainen leijonapläjäys on väriltään monta vuotta sitten hankkimani puuhareppu - siis nahkainen reppu, jonka sullon täyteen kirjoja, käsityölankoja, virkkuukoukkuja, neulepuikkoja, sivuleikkureita, paulalankoja sun muita tarpeellisia vapaa-ajanviettovälineitä, kun auton nokka kesäisin suuntaa kohti Lappia ja Vanhan herran kalastusvesiä.


Sain työnantajaltani tänä jouluna lahjaksi nahkarepun väriset nahkakintaat. Reppu ja kintaat olivat ilmiselvästi vailla samansävyistä seuraa. Saamansa piti:



Tupsupipo ja liki kolmimetrinen huivi tupsuineen valmistuivat sopivasti pilkki-ilmoja odotellessa. Kudoin ne ihanan pehmeästä Dropsin Alpaca-langasta 3,5-puikoilla. Lankaa kului kuusi kerää eli 300 grammaa.


Vanha rouva

17.1.2017

Puujalkajuttu




Vapaapäivän kunniaksi kässehdin ympäri huushollia. Siirtelin tavaroita paikasta A paikkaan B. Kaivelin kaapeista sinisiä asioita esille, sillä tällä haavaa maailma on kauniin sininen.

Ikkunalaudalle laitoin sinisen lasipallon, Valko-Venäjän Grodnosta käsipakaaseissa kotio kannetun.

Pöydänkulmalle lykkäsin maljallisen kuivattua ruiskukkaa.

Muutama viherkasvikin näkyy selviävän talvesta hengissä. Lisäkukkaset eivät olisi pahitteeksi, mutta taitavat vielä saada flunssan, jos rupean niitä kotio kukkakaupasta kantamaan.



Vanha talomme pitää sisällään vanhoja tavaroita. Minä pidän niiden hengestä ja ulkomuodosta. Vähän naarmuisia, vähän kolhiintuneita ja paljon elämää nähneitä.

Niin kuin nyt tuo keittiövaakakin. Siinä se keittiön työtasolla jököttää kulho täynnä punaisia hedelmiä. Siitä on Vanhan herran hyvä noukkia tomaatti - ei se niitä jääkaapista löydä.

Piirongin päälle nostin vanhan puukaulimen. Ties mitä herkkuja sillä on aikoinaan kaulittu. Olkoon kaapin päällä kertomassa, kuka tässä talossa määrää kaapin paikan ;)

Kammarin lasivitriinin päälle nostin kaksi ruskeaa vaarinkaljapulloa, jotka ilmestyivät vintin muhista remonttia tehdessämme.




Kammarin kaapin oveen ripustin puujalan. Kai se sukkamuotti on? Löysin sen paikallisesta antiikkipuodista. Siellä se roikkui ovenpielessä yksistään ja unohdettuna.

Nyt puujalka killuu kaapin hantaakissa. Vanha herra siitä oli veistelevinään puujalkajuttuja, mutta sulki suunsa visusti, kun kerroin hankkineeni sen lähestyvä merkkipäivä mielessäni:

- Ei kai toi mun synkkärilahja suinkaa oo?
- Saattaapa ollakin, jos puujalkajutut ei pian lopu.

Puujalkajutut loppuivat siihen paikkaan ja rauha palasi kammariin. Jatkan kässehtimistäni.

Vanha rouva

14.1.2017

Everstinna lähtee visiitille

Everstinna oli vailla hattua. Pariisiin tai Pietariin ei everstinrouvalla ollut aikaa matkustaa (eikä kyllä budjettikaan suurensuuri ollut, sillä everstipuoliso on köyhtynyt ja reissussa rähjääntynyt, koska joutui keisarinvallan päätyttyä asettumaan pikkuiseen provinssikaupunkiin Pohjanlahden perukoille), joten everstinnan täytyi tyytyä paikallisen tuunarin tekeleeseen.


Siinä lähtöasetelma. Sitten siihen tuunaamiseen. Oli olemassa kaksi hattua. Toinen paperinarusta ja toinen lastusta. Toinen saatu ja toinen 20 sentillä kirpparilta ostettu.


Sitten oli tilpehööriloota täynnänsä tilkkuja, pitsinpätkiä, perhokaupan halvennuksesta hamstrattuja sulkia sekä turkiksenkappale naapurinrouvan armosta. Plus kirppareilta koluttuja pitsiliinoja ja paljettihuiveja.


Tuunari pujotti neulansilmään lankaa ja alkoi pistellä kahta hattua yhteen. Kopsakka lastuhattu sai tukea lerppua paperihattua. Hatunteossa kului aikaa ja siihen tarvittiin nuppineuloja, hakaneuloja, teippiä ja hitusen sensuroituja sanoja sekä pikkuriikkisen liimapistoolin autuaaksitekevää kiinnipitoa.

 

 

Everstinna oli tyytyväinen hattunsa hintaan - se kustansi hänelle vain vaivaiset 7 euroa ja 80 senttiä kaikkinensa. Tekopalkkaa tuunari ei raaskinnut everstinnalta veloittaa, sillä hän tuntee hyvin everstinnan tukalan taloudellisen tilanteen. Tuunari lupasi hövelisti tehdä uuden hatun myös kevätsesongiksi, sillä lehmuksenvihreät sulat somistavat oivasti everstinnan kunnallisneuvoksetar Å:ltä saamaa edellissesongin violettia harsohattua. Vielä kun jostain löytyy lehmuksenvihreää samettia ruusukkeen verran, niin jo on keväthattu kuin uusi.

Tuunausterveisin 
Vanha rouva

PS. Everstinna ja hänen hyväntekijänsä kunnallisneuvoksetar Å. elivät ihan oikeasti 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Minulla on työni puolesta suuri kunnia painaa kummankin rohkean naisen hattu silloin tällöin päähäni ja kertoa heidän tarinaansa.


6.1.2017

Uuninkupeessa

Pakkasta paljon. Aurinkoa paljon. Jostain kumman syystä tuultakin paljon.


Kun pukee villaista alle, vetää huopikkaat jalkaan ja kääriytyy untuvatakkiin, niin johan tarkenee. 
Raikkaan merivaelluksen jälkeen oli niin soma palata pirttiin uuninkupeeseen kyhnyttämään. 
Kukkaämpäri ilahduttaa, vaikka joulu meni jo.


Pakkassään paras ruoka on padallinen höyryävää seljankaa, punaista ja sakeaa. 
Jälkiruokana maistuu konjakkitujauksella mehustettu karpalokakku.


Uuninkupeessa on mukava värkätä lisää ruusukkeita lautasliinoista, jotta saan kolmannen rinkulan eteistä koristamaan. Katso, miten erilaiset kransseista tuli, kun ruusukeen halkaisija on sentin isompi!


Taidan mennä ottamaan kakkua lisää.

Vanha rouva