Elämä ilman Rembrandtia

Kaiken keskellä on pysähdyttävä. Hiljennyttävä itsensä äärelle. 

Hengitettävä. Istuttava kädet sylissä. 

Käveltävä vieraassa kaupungissa. 

Katsottava syvyyteen.

Joskus pitää nähdä kullan kimallusta.

Aika ajoin pitää mennä kauas ajassa.

 

Välillä on hyvä muistella lähimenneisyyttä.
Juhlallista ja arkista.

Mitä elämä olisi ilman Rembrandtia?

Olisiko elämä helpompaa?

 Arkisempaa?

 

Makeaa? Huoletonta? Helppoa? Vaikeaa? Hälläväliä? Millintarkkaa?

 

Yksinäisempää elämä ainakin olisi, siitä olen varma.

Tatu Pekkarisen sanoin:

Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton.

  Se kätkee suuret unelmat ja
vihan, lemmen maailmat.

  Riemujen rikkaus ja surujen summa,
onnekas rakkaus ja tuskakin tumma,

  syömmehen pienehen mahtua voi,
onnea iloa, oi.

  Aatosta jaloa ja alhaista mieltä.
Tunteiden paloa ja kylmyyttä sieltä

  syömmestä pienestä löytyä voi,
paljon mi´ kohtalo soi.

 

Elämä ilman tärkeitä ihmisiä on erilaista. 

Ystävät, sukulaiset ja lapset antavat perspektiiviä. 

Lämmin kiitos pienestä palasta joulukuista elämää Helsingissä ja Tampereella. 

Ilman teitä ja Rembrandtia en olisi minä.

Vanha rouva

Vanhanaikaista

Nyt on sitten opettelemalla opeteltu tekemään tämmöinen punossydän, joka varmaan opetetaan mukuloille jo kansakoulussa. Minä olen opetustuokiosta ollut poissa jostain kumman syystä. Olisiko ollut lumimyrsy, pakkaspäivä taikka flunssa, tiedä häntä.

Naapurin Sari tuli vasiten meille vermeiden kanssa ja näytti kädestä pitäen, miten kappaleiden leikkaaminen ja punominen tapahtuu. Minä kieli keskellä suuta seurasin, kun mestari teki edellä.

Messumatto pääsi oitis koekaniiniksi. Siitä oli hyvä leikata semmoiset palaset, että ikänäköinenkin näkee laajemmin ja leveämmin. Koekappaleesta tuli metrin mittainen leveydeltään ja korkeudeltaan aika paljon korkeampi, kun ripustuslenkkikin oli parin metrin luokkaa. Ihan kurillani tein moisen jättiläisen (ja sille kaksi samankokoista kaveria), jotta lahjapaketeilla olisi hyvä olla supermarkettikeikalla (KLIK).

  

Tekaisin punaisesta fleecehuovasta kaksi pehmoista tyynyä takanedussohvalle. Muutenkin näkyy punaisen määrä pikkuhiljaa lisääntyvän huushollissa. Hedelmävatikin piti sutia punaiseksi kalkkimaalilla, jotta se mätsäisi paremmin ruokapöydän härpäkkeisiin.

Valkoinen joulukoriste on minulle uusi tuttavuus. Vasta viime vuonna löysin joulumyyjäisistä semmoisia joulutähtiä, jotka miellyttivät heti rosoisuudellaan ja karheudellaan. Viisi valkeaa pellavatähteä pääsi männynoksille keittiön astia-amppeliin - vai mikä lie tuon katosta roikkuvan metallihäkkyrän nimi on.

 

Joulun lähestyessä alan ripustella häkkyrään jouluaarteitani. Ensimmäisenä pellavatähtien seuraksi tein vanhanajan karamelleja. Ohjeen löydät klikkaamalla itsesi VillaTutan pätevään oppiin. Karamellin "vartalona" käytin foliorullan rullaan, jonka sahasin kolmeen yhtäpitkään osaan. Sitten vaan silkkipaperia haitariksi, ja kiiltokuvia koristeeksi.

Aika hauskoja vekkuleita näistä tuli.

Nyt on työpöydällä jotain ihan muuta.

Jouluista ja vanhanaikaista.

Vanha rouva

Einestonttu, sirkuspelle ja länkkärimamma

Marraskuu on ollut pelkkää aherrusta: olen pessyt, kuivannut, silittänyt ja leikellyt kankaita, kieputtanut joulunauhaa, koonnut tähtiä, päällystänyt pahvilaatikoita, limpsonut messumattoa, metsästänyt joulupukkeja ja kuurannut jättimaljakoita. 

Hyvin lyhyellä varoituksella sain tehtäväkseni ripustaa 100 tähteä supermarketin kattoon. Minulla kun on tunnetusti korkeanpaikanpelko, passitin työtoverin yläilmoihin ja itse tyydyin ojentelemaan tähtiä ja kiinnitysvermeitä nuoremmalleni. Eineshyllyjen päälle teimme lahjainstallaation ja kassoille mallasimme kaksi kunnioitustaherättävää pukkia apureineen. Eräs asiakas kutsui meitä einestontuiksi, kun työn tuoksinassa plokkasimme pääsyn kinkkukiusaushyllylle.

Kauniina pakkasaamuna Vanha herra kuljetti minut ja peräkontillisen lumiukonhattuja, tonttulakkeja ja sirkuskamppeita toiselle puolelle kaupunkia. Lupasi noutaa vaimonsa pois joskus jostain päin kaupunkia. Sen työpäivän aikana syntyi kaksi eri maailmaa: ensiksi sirkusbileet 1200 hlölle ja sitten jenkkipikkujoulu 120 hlölle.

Tavaraa purettiin kolmen rullakon verran tulevan sirkuksen lattialle. Oli glitteriä, krokotiilejä, leijonia, tiikereitä, kukkapalloja ja karhuja. Oli valonauhaa, ledejä, jatkopiuhoja ja muoviämpäreitä. Sirkuspellenä minä ja kaksi muuta yhtä paljon pelleä.

Tässä muutama yksityiskohta pöytäsomisteista. 

Valjulta näyttää, mutta odotapas, kun sytytän bilevalaistuksen: 

Kun me sirkuspellet olimme saaneet somistushommamme tehtyä ja luovuttaneet bilepaikan tekniikan, bändin, sirkustaiteilijoiden, tarjoilijoiden ja muiden ammattilaisten haltuun, starttasimme toiselle puolelle kaupunkia. Kyydissä oli siinä vaiheessa saluunanovi, hevonen, viskitynnyri ja sen ziljoona pientä yksityiskohtaa, joista oli kahdessa ja puolessa tunnissa syntyvä periamerikkalainen pikkujoulu.

  

Pöydille hypähteli valonauhoin tuunattuja lumiukkoja, pelimerkkejä ja -kortteja, taaloja, seriffimerkkejä ja revolvereita. Pinkit joulukuuset kuorrutettiin lameella ja ikkunanpuitteet viireillä. Eteiseen syntyi meksikolaista meininkiä, ruokasaliin oikea saluuna ja taisi se Marilynkin piipahtaa paikalla.

Ulkona juhlijoita odotti hevonen heinäkasansa äärellä. Viskitynnyrin päälle oli jätettävä panosvyönsä ja ylimääräiset bourboninsa. Sisällä asiakkaita odotti liuta stailattuja tarjoilijoita ja kaksi hehkeää länkkäriheilaa (länkkärimammat ajettiin matkoihinsa ilmanaloja pilaamasta ennen juhlan alkua).

 

Mukava oli tulla hyvän pään aikana kotio ja alkaa miettiä uuden kultaisen leikkikalun jatkojalostusta. Työnantaja ilahdutti minua pitkäaikaisella haaveellani eli ostaa täräytti tapahtumatuotantoyhtiön poistomyynnistä minulle Goldien. Voih, olemme melkein erottamattomat bestikset ;)

Samalla shoppailukerralla pomo ilahdutti minua isolla laatikollisella valkoisia muoviputkia. Ne eivät ole pillejä, vaan ilmapallojen puhallusvarsia. Itse pallot olivat menneet vanhoiksi ja voimattomiksi pitkän säilytyksen aikana, mutta muoviputkista on vaikka mihin. Niitä on niin paljon, että tuunattavaa materiaalia piisaa varmaan ensi jouluun asti. Vau ;)

Einestonttu-sirkuspelle-länkkärimamma heittäytyy nyt viikonlopun viettoon (ja miettii samalla pää punaisena, minkälaisen ilmiasun saavat tulossa olevat 70-luvun bileet). Heippa.

Vanha rouva

Niina-neidin kammarissa

Niina-neiti on tumma kaunotar, joka kulkee tummanpuhuvissa korsettihameissa korkeilla koroilla. Niina-neiti rakastaa goottityyliä myös sisustuksessa: mustaa, valkoista, harmaata, bligblingiä, lasia, peiliä, pitsiä... Mikäpä on rakastaessa, sillä Niinan äiti, maanmainio ompelijatar ja tuunaaja, osaa ja haluaa luoda tyttärelleen milloin minkäkinlaisia maailmoja.

Nyt Niina-neitiä odottaa pieni mustavalkoinen Weirdo-kammari. Joululahjaksi suunniteltu ja rakkaudella tehty. Minulle suotiin yksinoikeus kurkistaa kammariin ennen Niina-neitiä:

Niina-neidin kammari sijaitsee peltisessä kynttilälyhdyssä. Siinä siis mittakaava. Kaksi kammarin seinää on tapetoitu asiaankuuluvasti mustavalkoisella raitatapetilla. Seinällä on teemaan tuunattu taulu sekä rehevä goottipeili. Lipasto on tehty tulitikkurasista. Kahdesta valkeasta helmestä ja kahdesta mustasta kivihiilihelmestä on tehty hajuvesipullot, sillä Niina-neiti on hyvin, hyvin naisellinen kaunotar.

Kammarissa pitää olla lämmönlähde, tietysti. Pönttöuuni on tehty talouspaperirullasta. Uuni on kaakeloitu kiiltävillä koukerolaatoilla. Uunin sisällä lepattaa led-tuikku.

Mustavalkoraidallinen lepotuoli on tehty pahvista, superlonista ja lasten raitasukasta. Kattokruunu on ongenkoukuista ja ohuesta ketjusta kera kristallien.

Niina-neidin kammariin on ilmiselvästi tulossa joulu. Kuusi, glögimuki ja sävysävyyn maalatut joulukoristeet luovat kotoisan, mutta tarpeeksi weirdon tunnelman.

Niina-neidin minikammari on monen viikon työn tulos. 

Tehty ja tuunattu tunteja laskematta kierrätysmateriaaleista pieteetillä ja suurella rakkaudella. 

Äidiltä tyttärelle.

Olen niin ylpeä taitavasta ystävästäni. 

Vanha rouva

PS. Äidin oma patiokaan ei ole ollenkaan hassumpi:

Sunnuntaikakkuja

Pitkästä aikaa iski leipomisvimma.

Viime sunnuntaina leivoin keikauskakun. Ohjeita on netti täynnänsä, joten valitsin summamutikassa jonkun. En kuitenkaan käyttänyt ananasrenkaita, kuten mummuni teki 60-luvulla, vaan pilpoin vuoan pohjalle pari isoa omenaa.

Kun keikautin kypsän kakun tarjoiluvadille, kakku näytti sangen värittömältä, melkein rumalta. Päätin tuunata pinnan sillä, mitä kaapista ja hedelmäkulhosta löytyi.

Kakun päälle pääsi mandariini- ja persimoniviipaleita, pehmeitä aprikooseja, vihreitä kuulia, piparipalloja ja pähkinöitä.

Lopullisen silauksen tein ruokosokerilla ja ruusunterälehdillä, joita toin pussillisen Istanbulista.

Arvaa, mitkä herkut hävisivät ensimmäisenä kakun päältä?

Tänä sunnuntaina leivoin suklaakakun, sillä Vanha herra hiplasi kauppareissulla taloussuklaalevyä sen verran kaihoisasti.

Kakkua varten sekoitetaan ensin 3 dl vehnäjauhoja, 1 tl leivinjauhetta, 1 tl suolaa, 2 dl kaakaojauhetta, 2,5 dl sokeria, 2 dl fariinisokeria ja 150 g taloussuklaata rouhittuna. Sitten taikinaan lisätään 4 munaa, 2 dl voisulaa ja 1 dl kahvia. Kakkutaikina kipataan 24 cm vuokaan ja paistetaan 180 asteessa puolisen tuntia. Kaukku saa jäädä keskeltä uudeksi.

 

Ripottelin tumman kakun päälle tomusokeria ja ruusunterälehtiä. 

Kyytipojaksi vispasin purkillisen kermaa.

Mitähän sitä ensi sunnuntaina leipoisi?

Vanha rouva

Töyhtöjä

 

Vanha herra meni kerrankin mykäksi merenjäällä. Vaikka mies on elänyt ikänsä tällä rannalla, ei hän ole kuunaan nähnyt lahtea töyhdöillä täplitettynä. Sen takia hän ei kummemmin ihmetellyt, kun sisämaasta tuotettu vaimo laskeutui ihastuksesta kiljahdellen mahallensa ja alkoi zuumata töyhtöjä.

Jokaikinen töyhtö oli omanlaisensa. Aurinkoisessa pikkupakkasessa töyhdöt kertautuivat ja heijastuivat kirkkaan jään pinnasta. Sisämaan ihminen oli mykistynyt meren kylmästä taidenäyttelystä.

Rantakaisla oli alistunut jään tahtoon ja tehnyt kurkistusportin kohti aurinkoa. 

Vanha rouva