Pakkoavioliitto

Menimme naimisiin pakon edessä. Anoppi teki hidasta kuolemaa sairaalassa ja Vanha herra, ainoa perillinen, oli töissä muualla Suomessa. Minun piti hoitaa anopin asioita, mutta eihän ne noin vain vissillä puheella onnistuneet. Piti hommata virallinen paperi, että anopilla on miniä ja pojalla vaimo.

Vihkiminen kesti kolme minuuttia. Aikaan sisältyy talvivaatteiden riisuminen narikkaan, kynttilöiden sytyttäminen, vihkikaava, suudelma kahden virkanaistodistajan läsnä ollessa, onnittelut, kynttilän sammuttaminen ja talvivaatteiden kaappaaminen kainaloon narikasta. Paperinkin saimme, mistä kadulla palttoita pukiessamme tarkistimme, että olimme naimisissa ihan virallisesti. Oli Vainojen uhrien päivä. 

Yksitoista vuotta myöhempi Vainojen uhrien päivä oli kipakka pakkaspäivä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja maailma oli kuin morsian.

Sulhanen ojensi 20 tulppaania ja kutsui morsiamensa hääajelulle. Niin sitä ookattiin toiselle puolelle kaupunkia:

Hääohjelma jatkui morsiamen hemmotteluhoidolla:

Illan päälle morsian pääsi vielä nauttimaan mereen laskevasta auringosta kuohuviinin kera:

Yhdestoista hääpäivä meni mailleen.

Vanha rouva

Täystuho

 

 

Vanha herra oli jo muutaman kerran kysellyt, saako autotallin nurkassa seisovan styroksisuikeron viedä roskiin. Ei todellakaan, vaikka se toista vuotta odottikin uutta tulemistaan. Nyt sain huikean idean, jonka avulla sain tuhottua tuunausnurkkani tilpehöörivarastoja. Työkamat vielä jäivät odottamaan sitä ihmeellistä päivää, että töitä taas on.

Päällystin pakkaustäytteenä olleen styroksisuikeron vanhan sanakirjan sivuilla. Monta vuotta hilloamani reunapitsi (kellastunut ja reikäinen), pääsi röyhelöksi. Naapurilta saamani paperikukkaset peittivät hyvin pitsinreunat ja lisää peittoa soivat munakennoruusut. Toiseen päähän suikeroa liimasin romanttisen valokuvakirjontani, jonka tekemisestä kerron TÄÄLLÄ. Lopuksi lisäsin glamourin takia kaksi virkaheittoa kultapalloa ja yhden vahapaperitähtösen.

Naulasin täystuhon olohuoneen seinään. Mallasin sen jatkoksi kolme puotipaperista väkertämääni tähteä. Siinä se nyt on. Övereistä överein, krumeluureista krumeluurein. Mutta melkein shabby chic, melkein.

Vanha rouva

Harvoin tarjolla

Opiskeluaikana 1980-luvun alussa tuli värkättyä kirjoneuleita luennoilla niin paljon, että yksi professori käski olla kalisuttelematta puikkoja. Opiskelujen jälkeen alkoi työelämä eikä puhti riittänyt moiseen kalisutteluun. Nyt, kun työelämä alkaa olla lusittu, aloin elvytellä vanhoja taitoja. 

Ostin itselleni joululahjaksi suomalaisten lampaiden pökkimiä lankoja. Kieli keskellä suuta muistuttelin mieleeni, miten lankoja kuljetetaan. Sain kuin sainkin kahdet kirjoneulesukat aikaiseksi. Vanha herra nyysi heti toiset. Tummaa lankaa jäi, joten aloin muistella kohoneuleen tekemistä. Sain kudottua yhdet sukat leveällä resorilla. Passaavat oikein hyvin talvinilkkureiden kanssa.

En ole tehnyt kohoneuleita 30 vuoteen, mutta niin vaan ostaa täräytin paksut villalangat kutoakseni aran-neuleen. Tulostin ohjeen. Sen jälkeen olisin tarvinnut tulkkia, ensiapua, hermoparantolaa ja rauhoittavia. Kudoin, purin, kudoin, revin, kudoin, kerin....

Nyt on takakappale valmiina. Etukappale on kokenut kolme starttia. Aina on joku silmukka edessä taikka takana, mutta kuitenkin väärällä puolella. Reikäpalmikosta uupuvat reiät ja kierteet menevät ihan päin jotakin pimeää paikkaa. Periksi en kuitenkaan anna. Kohta on kevät ja haluan violettien kumisaappaiden kaveriksi violetin palmikkoneuleen. 

Jos en ole reiluun 30 vuoteen tehnyt kirjoneuletta enkä kohoneuletta, saman verran aikaa on vierähtänyt verilättyjen paistamisesta. Näin unta mummun tirisevistä verilätyistä. Lauantain ratoksi tein lättytaikinan, annoin ässehtyä ja sitten paistelin lätyt valurautapannussa ehdassa voissa.

Uutta puhtia täynnä olen taas valmis tulkitsemaan kärpäsen ohjepaperille jättämiä hieroglyfejä!

Vanha rouva

Laatu korvasi määrän

 

 

Lähdimme rantakävelyllä päiväkahvin päälle, jotta näkisimme edes hieman valoa. Oli utuinen ilma. Ei aurinkoa, vaikka leppoisa pikkupakkanen purikin posket punaisiksi.

 

Ihmettelimme hurjasti laskenutta merenpintaa. Rantakivet olivat kopsauttaneet jääpeitteen tähdiksi. Samoja tähtiä olivat muutkin käyneet tutkimassa.

 

Rantakävelyn loppumetreillä sää yllättäen kirkastui ja aurinko tuli esiin. Kello oli kaksi päivällä. Seisoimme kaislikossa parikymmentä minuuttia ja seurasimme auringon putoamista taivaanrannan taakse.

Loppupäivä oli sysipimeää. Mutta silti niin valoisaa, sillä laatu korvasi määrän

Vanha rouva