Elämä ilman Rembrandtia

Kaiken keskellä on pysähdyttävä. Hiljennyttävä itsensä äärelle. 

Hengitettävä. Istuttava kädet sylissä. 

Käveltävä vieraassa kaupungissa. 

Katsottava syvyyteen.

Joskus pitää nähdä kullan kimallusta.

Aika ajoin pitää mennä kauas ajassa.

 

Välillä on hyvä muistella lähimenneisyyttä.
Juhlallista ja arkista.

Mitä elämä olisi ilman Rembrandtia?

Olisiko elämä helpompaa?

 Arkisempaa?

 

Makeaa? Huoletonta? Helppoa? Vaikeaa? Hälläväliä? Millintarkkaa?

 

Yksinäisempää elämä ainakin olisi, siitä olen varma.

Tatu Pekkarisen sanoin:

Niin pieni ihmissydän on, niin avara ja pohjaton.

  Se kätkee suuret unelmat ja
vihan, lemmen maailmat.

  Riemujen rikkaus ja surujen summa,
onnekas rakkaus ja tuskakin tumma,

  syömmehen pienehen mahtua voi,
onnea iloa, oi.

  Aatosta jaloa ja alhaista mieltä.
Tunteiden paloa ja kylmyyttä sieltä

  syömmestä pienestä löytyä voi,
paljon mi´ kohtalo soi.

 

Elämä ilman tärkeitä ihmisiä on erilaista. 

Ystävät, sukulaiset ja lapset antavat perspektiiviä. 

Lämmin kiitos pienestä palasta joulukuista elämää Helsingissä ja Tampereella. 

Ilman teitä ja Rembrandtia en olisi minä.

Vanha rouva