Likietuista

Yhden viikon aikana on tullut haalittua niin monta likietuista elämystä, että ihan on meinannut hengästyä. Matkaa elämyksestä toiseen on jengattu polkupyörällä, apostolinkyydillä ja ookaamalla kimppakyydillä.

Otetaan ensimmäiseksi polkupyöräelämys. Jenkasin hissukseen kotoa 12 kilometriä katselemaan taidetta. Pikisaari on Oulun keskustan edessä oleva entinen teollisuussaari, jossa on poltettu pikeä, rakennettu laivoja, vanutettu villaa, tiputeltu viinaa, taottu äkeitä ja koulutettu käsityöläisiä. Nyt saaren ovat vallanneet monensorttiset taiteilijat.

Pikinen polku on ympäristötaidepolku, joka kiertelee Pikisaaren rantoja. Luontoon on levittäytynyt kesän ajaksi parikymmentä taideteosta viideltätoista Pikisaaressa työskentelevältä taiteilijalta tai taiteilijaryhmältä. Tästä klikkaat itsesi Pikisen polun tekijä + teos -esittelyihin.

 

Päivi Pussilan "Pieni konsertti" on silkkaa luonnon ylistystä. Istahdin valkealle tuolille ja kuuntelin. Sitä lirkutusta, siritystä, luritusta, kotkotusta ja motkotusta!

 

Veikko Törmäsen ja Ilpo Okkosen "Keskipäivä 17.5.2023" oli ihan selvästi minulle syntymäpäivälahjaksi tehty. Se on niin hieno ihmisen tekemä toisinto Suomen kansallispuusta, että ihan heti en edes hoksannut kuvaa puilta. 

 

Kolmantena teoksena esittelen Anu Kolmosen ja poikien "Lähtevien laivojen sataman". Tästä näet ja kuulet Anun kuvauksen teoksesta. Kannattaa klikata, sillä pääset kuulemaan Anun rehevää puhetta ja poikien myhäilevää komppausta. Ja mikä olisikaan parempi paikka taideteokselle, sillä kaarnaveneiden kokat osoittavat kohti kaupungin suurinta valtamerisatamaa. 

Pikisen polun jälkeen polkaisin Torinrantaan ihailemaan aittoja. Ne ovat vanhoja varastoja ja tavaramasiineja, joissa pidetään nykyään kahviloita, ravintoloita ja pikkuruisia putiikkeja. 

  

 

Ranskalaisten päiväkahvien jälkeen kävelin apostolinkyydillä Oulun Hupisaarille. Puistoalue on paratiisi keskellä kaupunkia Oulujoen rannalla. Hupisaarilta löytyy museoita, kahviloita, kesäteatteri, leikki- ja  piknikpaikkoja, pusupömpeleitä, ruusuja, tervamöljä ja kalatie. Tällä kertaa kuvasin kukkasia, kuinkas muuten. 

Kimppakyydeillä olen nauttinut kahdesta komeasta kirkosta. Ensimmäinen on Oulunsalon kirkko, joka valmistui 1891. Sen on suunnitellut Oulun lääninarkkitehti Julius Basilier. 

Kirkko on päätytornillinen pitkäkirkko. Tyyliltään pyhättö on uusgotiikkaa. Kirkon alttaritaulun "Vapahtajan ristiinnaulitseminen" on maalannut oululainen G. A. Dahlström vuonna 1855. Maalari oli todennäköisesti käsityöläinen, ei taidemaalari. Ristiinnaulitun jaloissa lepäävä pääkallo kertoo jokaisen ihmisen vääjäämättömästä kohtalosta: "Jeesus voitti kuolemalla kuoleman". 

 

Oulunsalon kirkko on sisältä jylhä. Kirkon seiniä jäsentävät korkeat ikkunat. Satulakattoisen runkohuoneen sisäkatteena on puupylväiden varaan rakennettu taitekatto.

  

Toinen kimppakyyti vei Muhokselle. Siellä ylimaalista kauneutta ja pitkää historiaa tarjoili Muhoksen kirkko. 

Vuonna 1634 käyttöön vihitty kirkko on toiseksi vanhin yhä käytössä oleva lähes alkuperäisessä muodossaan säilynyt puukirkko Suomessa. Kirkko on tyyliltään suorakaiteen muotoinen pitkäkirkko, ns. tukipilarikirkko, jonka rakentajaksi arvellaan torninrakentaja-Hannua. Perusteellinen korjaus tehtiin 1762 kirkonrakentaja Matti Hongan johdolla. Samalla rakennettiin pohjalaista renessanssityyliä edustava kellotapuli. 

Kirkon sisustuksen vanhinta esineistöä on saarnatuoli, jonka teki 1600-luvun lopulla puuseppä ja kuvanveistäjä Mikael Sigfridson Balt. Perimätiedon mukaan saarnatuolin katoksen veistosryhmä on sotasaalista 30-vuotisesta sodasta Saksasta. Sen keskellä seisoo Vapahtaja kädessään voitonlippu ja maapallo, molemmilla puolillaan valkopukuiset enkelit. Katoksessa riippuu Pyhän Hengen symboli kyyhkynen.

Maalaispuusepän tekemän ja hiippakunnan komeimmaksi mainostetun virsitaulun lahjoitti vuoden 1828 tienoilla Oulun läänin maaherra Abraham Stjernschantz. Numerotaulun taidokkaat koristeleikkaukset esittävät ristiinnaulitsemista ja tyyliteltyjä ihmishahmoja. Keskimmäisenä oleva kruunattu nainen tuo mieleen Neitsyt Marian.

Kirkkomaalari Emanuel Granberg maalasi vuosina 1773-75 sakariston ja lehterin kaiteiden kuvat. Näillä taideteoksilla ei ole hintalappua. 

Alttaritaulu on myös Emanuel Granbergin vuonna 1778 öljyvärillä kankaalle maalaama "Mooses ja vaskikäärme".

Likietuinen on sana, jota inhoan. Mutta nyt on pakko todeta, ettei aina tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, vaan likietuisia luonto- ja kulttuurielämyksiä on tarjolla kävely-, pyörä- ja kimppamatkan päässä. 

Vanha rouva