9.7.2016

Wanhaa Woimaa


Kun kolmekymppisenä kävin emäntäkoulun, kuului opetusohjelmaan traktorikortin hankkiminen. Minulla ei ollut edes autoajokorttia eikä siten tuon taivaallista käsitystä moottoriajoneuvon hallinnasta (nyt on autokortti, muttei edelleenkään tuon taivaallista eikä senpuoleen maallistakaan käsitystä moottoriajoneuvon hallinnasta).

Joten minun piti vasiten ruveta opettelemaan traktorilla ajamista. Rälläsin opiskelutoverini kanssa yhden laajan pellon mustalle mullalle ja vasta koepäivänä meille poloisille selvisi, että koe suoritetaan peräkärryn kanssa. Peräkärry piti saada peruutettua latoon niin, etteivät ladon ovenpielet lähteneet mukana.

Kieli keskellä suuta hitaasti hivuttamalla sain traktorini ja peräkärryni latoon ja lato pysyi ovenkarmeineen pävineen pystyssä. TADAA! Olin niin polleaa, niin polleaa - varsinkin kun autoajokortin omaavat kurssitoverini, nuoret pimatsut (joiden siis piti kortistaan huolimatta osallistua traktorikokeeseen) kolhivat kokeessa sekä ladon että peräkärryn ja saivat ajopelin niin totaalisen linkkuun, että sen suoristamiseen meni hyvät tovit hermoheikon miesopettajan aikaa.


Siitä lähtien minä olen ollut heikkona traktoreihin. Voi että pisti vihaksi, kun tyttökaverini sai 40-vuotislahjaksi mieheltään kirkkaanpunaisen vintage-traktorin! Siellä se edelleen nököttää kukkapenkin komistuksena Keski-Suomessa. Pah.

Tänä viikonloppuna Vanha herra ilahdutti minua ja täytti monivuotisen haaveeni päästä Oulaisiin Weteraanikonepäiville. Perillä minua odotti yli sata traktoria - itse asiassa ne tekivät edessäni oikein traktorimarssin. Toinen toistaan hienompia traktoreita eri maista ja eri vuosilta. Kuskinpukilla komeita isäntämiehiä, yksi emäntä ja muutama kasvavan polven traktorimiehenalku. Oli se vaan niin komeaa katseltavaa, oli!

24. Waltakunnalliset Weteraanikonepäivät olivat elämys sekä minulle että Vanhalle herralle. Sain rautaisannoksen höyry- ja löpökoneiden käynnistys-, huolto- ja rompeoppia. Ja ne maamoottorit! Olen kuvitellut ne pieniksi sieviksi suurinpiirtein ompelukoneen kokoisiksi masiinoiksi, mutta nyt asian laita paljastui ja tanner jytisi, kun innokkaat miehet maanittelivat maamoottoreitaan käyntiin:


Maamoottoreiden joukosta löytyi yksi todellinen vintage-kaunotar, Oulussa vuonna 1915 valmistettu maamoottori. Vanhan herran pappa on ollut Oulun rautateollisuuden tehtaalla töissä!


Vanhan mersunkin löysimme. Se oli niin komea! Entäs sitten höyrymasiinat. Sitä suhinaa ja puhinaa, kun niitä näytöksissä käynnisteltiin. 


Työnäytökset olivat kullanarvoisia tämmöiselle maallikolle, joka ei tiedä sen maamoottorin toiminnasta ja tarkoituksesta mitään. Mutta kun näin rautakankea semmoisen avulla taottavan, älysin minäkin homman jujun.

Kaiken Wanhan Woiman keskellä ehdottomasti kaikkein mielenkiintoisinta olivat kuitenkin miesten ilmeet! Kun rasvanäpit saivat jonkun halavatun masiinan käyntiin, voi sitä leveää hymyä, isällistä ylpeyttä ja selkääntakomista. 


Minä bongasin kaikkien vempainten joukosta myös jotain tuttua:


Vanhan kunnon GAZ-kuormauton lavalla huristelin opiskeluaikana Leningradin öisiä katuja pitkin. Koska metro lopetti liikennöinnin puoliltaöin, Gaz pelasti yöjalasta opiskelija-asuntolaan liftaavan neidon ;)


Olipa niin mukava Wanhan Woiman tapahtuma rompetoreineen ja hyväntuulisine ihmisineen. Kyllä meillä on kotimaassa niin paljon ihanaa ja yllättävää nähtävää, ei voi muuta sanoa.

Vanha rouva

1.7.2016

Kerro kerro kuvastin

 

Slovenian matkalla pistäydyin pikkuiseen antiikkikauppaan. Sehän tiesi sitten menoa - ei niinkään rahanmenoa, vaan hurmahenkistä jalat alta -menoa. Syy on vasemmanpuoleisessa kuvassa.

Kaiken vanhan ja kauniin keskeltä bongasin 1900-luvun alkupuoliskon peilin. Se painaa kuin tiiliskivi, mutta moista en ollut ikinä missään nähnyt. Pakko saada heti mulle!

Jaa miksikö? No siksi, että kokoelma olisi kokoelma:


Vasemmanpuoleisen peilin roudasin Marokon Marrakechista. Itse asiassa se on 1930-luvun tarjotin pikkuisine tassuineen, mutta Vanhan herran nerokkaan vaijeriripustuksen ansiosta sain kuin sainkin sen seinälle.

Toinen peili on tämän talon perua. Siitä on aina peilattu, kun on tultu ovesta sisään tai menty ovesta ulos. Nyt siitä peilataan ruokapöydän tapahtumia.

Kolmas peili on löytynyt kauan sitten keskisuomalaisesta osto- ja myyntiliikkeestä. Se on ilmeisesti roikkunut saunakammarissa, sillä peilipinta on hämärtynyt somasti.

Neljäs raami odottaa peiliä keskellensä. Joskus se löytyy jostain. Joku vanha ja kaunis... mielellään kaiverruksin...

Sitten onkin tämä ljubljanalainen kaunistus.


Kokoelma se on tämäkin. 
Kasvaa sitten, kun on kasvaakseen.

Vanha rouva

22.5.2016

Kaunis ilo


Sydämellinen vastaanotto käsipäivän kera. Miten olet voinut? -kysymys ja vastauksen tosi kuunteleminen. Sitten herkullista kakkua, kuumaa kahvia ja helakanpunaista metsämarjamehua.

Sali täynnä eri ikäisiä ihmisiä odottava katse silmissään. Hento nainen järjestelee penkkejä ja antaa ohjeita kohta alkavan ohjelman varalle.

Odotamme hetkisen hiiren hiljaa ja odotuksemme palkitaan: saliin pyrähtää kaksi mamsellia, jotka haikailevat poisvetäytyvien ruotsalaisupseerien perään. Mutta pian suru vaihtuu iloon, sillä topakka vieras kertoo kaupunkiin marssivista markiisesta ja kreiveistä, jotka taitavat ranskan kieltä paremmin kuin äidinkieltään venäjää. Niin mamsellit lähtevät tanssiaisiin.

Vielä kaksi lyhyttä historianpalasta. Nautittavia. Ilmavia. Ihastuttavia.

Sieluni lepäsi ja nauru virkisti. Kiitos kirkkokahvista ja Dom-teatteriryhmän ilonpidosta!

 

Näyttämönä toimi Vanha pappila, itsensä Karl Ludvig Engelin piirustama arvotalo keskellä Oulua. 

 

Harmonista, sopusointuista, eleganttia ja lämmintä.


Oli suuri ilo osallistua sunnuntain kirkkokahvitilaisuuteen.

Vanha rouva

3.5.2016

Suu tötteröllä


Koitelin koskialue sijaitsee Kiimingissä. Kosket kohisevat kahden kilometrin pituisella matkalla, puolen kilometrin levyisellä alueella ja pinta-alaa koskialueella on neliökilometrin verran. Koiteli paljastui merestä kivikauden lopulla viitisentuhatta vuotta sitten. 






Koitelissa elettiin sotaisia aikoja 1500-luvun loppupuolella. Idästä tulleet vainolaiset tekivät julmia hävitysretkiä, polttivat taloja ja tupia maan tasalle ja surmasivat paikallisia mennen tullen. Kälmit suomalaiset pukkasivat Koitelin saarilla vainolaisten veneet virran vietäväksi, joten viholliset yrittivät hätäpäissään rakentaa hongista lauttoja. Lienevätkö nämä männyt saaneet kylkeensä venäläisen kirveen?

 

Mutta eivät olleet paikallisetkaan vainolaisia huonompia. Kiimingin suuri sotapäällikkö Pekka Vesainen sissijoukkoineen kulki Iijoen vartta Maanselän yli Vienanmerelle rannalle ja saapui Kantalahteen 28.6.1589. Pekka pani kaupungin matalaksi ja jatkoi matkaa etelän suuntaan tuhoten kaikki tiellensä osuneet kylät. Pohjanmaan verokirjan mukaan Vesaisen sotasaalis oli suuri ja siitä maksettiin aimo verot. Juhana-kuningas oli niin mielissään Vesaisen ja muiden sissien oma-aloitteisista Vienan retkistä, että kutsui voittoisan kiiminkiläisen luokseen, antoi tälle lahjoja ja kehotti uusille partioretkille.

 

Nyt Koitelissa eletään rauhan aikaa. Paikka on hyvin hoidettu virkistäytymisalue aivan Oulun kupeessa. Kaupunki on rakentanut siltoja, leikkipaikkoja, esteettömiä tulistelupaikkoja ja kulkuväyliä, vessoja ja halkoliitereitä, mistä saa ottaa puita makkaranpaistoa varten. Tunnelmatuvalta saa muutamalla lantilla tuoretta kahvia ja vastapaistettua pullaa. 

Hurjapäille on tarjolla koskiuntia ja koskenlaskua. Uinti on vielä kokeilematta, mutta lasku on tullut tehtyä, kuten muutaman vuoden takainen kuva kertoo. Tyttöporukalla alas mentiin ja huuto oli kaikuva! Suukin meni siinä vauhdissa ihan tötterölle ;)


Vappu otettiin vastaan töitä tehden. 
Maisemissa ei ollut valittamista!

Vanha rouva