15.7.2016

Huimaa ja heikottaa

Saimme työtoverin kanssa älykkään idean kiivetä Tuomiokirkon torniin! Kipin kapin työpäivän jälkeen kirkonmäelle ja anomaan kirkko-oppaalta, että hän johdattaisi meidät korkeuksiin. Poika suostui työtoverini lempeän hymyn viemänä, tyttö kun on kaunis kuin karamelli ja sorja kuin kesäheinä. Mamma pääsi siinä sivussa.

Oulun nykyisen kirkon edeltäjä rakennettiin luonnonkivestä 1770-77. Sen suunnitteli sundsvallilainen Daniel Hagman. Valmistuessaan kirkko oli maan toiseksi suurin Turun tuomiokirkon jälkeen. Kirkko nimettiin Kustaa III puolison mukaan Sofia Magdalenan kirkoksi. Kirkko kuitenkin paloi 23.5.1822, kun suuri tulipalo poltti likipitäen koko Pohjolan valkean kaupungin. 

Berliiniläissyntyinen arkkitehti Carl Ludvig Engel suunnitteli uuden kirkon entisen paikalle 1832. Kuusikymmentä metriä korkea torni valmistui 1845. Uuden kirkon runkona olivat  Sofia Magdalenan kiviseinät. Engel oli omaksunut empire-tyylin Pietarin kautenaan. Tyylin piirteisiin kuuluvat suoraviivaisuus, juhlallisuus, pronssin ja arvokkaiden kivilajien käyttäminen, vaaleat pinnat ja kultaukset. 

 

Me kapusimme ja kapusimme. Puuportaat kiersivät tornin sisäosia jyrkkinä ja vaativina. Ohitimme kirkonkelloja ja kieltokylttejä. Ohitimme majesteettisen kellokoneiston ja entisaikojen graffiteja:



Pää pyörällä ja pohkeet maitohapoilla punnersimme itsemme ylimmälle tasanteelle ja sitten näimme kaupungin jalkojemme alla. Näimme vanhoja arvorakennuksia ja uudempia urotöitä. Näimme tehtaita ja merenselän. Näimme puistoja ja naurettavan pieniä ihmispoloja:

 


Korkeanpaikankammoinen minä pitelin seinistä kiinni ja yritin sohia kamerani kanssa miten parhaaksi näin. Työtoverini sen sijaan oli rauhallinen kuin viilipytty ja uskaltautui aivan ikkunan viereen mallikseni.


Sitten alkoi urakan vaikein vaihe - alas laskeutuminen. Työtoverini laskeutui nenä edellä, minä takapuoli pitkälläni. En rohjennut vilkuilla alaspäin, muuten nököttäisin edelleen tornissa. Oppaamme laskeutui viimeisenä, selkä suorana ja arvokkaan tyynesti. Taisi sitä naurattaa mamman valkea nenänpää ja vinkuva hengitys.

Alhaalla meitä odotti rauha, tyyneys ja teeskentelemätön kauneus:

 

Votiivilaiva kuvaa 1830-luvun piirustusten perusteella tehtyä parkkilaiva Columbusta. Se on rannikkokaupunkien kirkoille tyypillinen symboli, joka muistuttaa Oulun merellisestä historiasta. Vertauskuvana votiivilaiva tarkoittaa Kristuksen kirkkoa, joka purjehtii aikojen myrskyssä kohti iankaikkisuuden satamaa.

Kuorin lasimaalaukset ovat vuodelta 1898 ja peräisin Saksasta. Sivulaivojen päätyikkunoiden lasimaalaukset Jeesuksen syntymä, opetukset ja ihmeteot teki G.Forsström 1932 ja vuodelta 1977 ovat peräisin Bruno Tuukkasen Kristuksen elämäntieOnni Ojan Vuorisaarna ja Lauri Ahlgrenin Pyhä kolminaisuus

Alttaritaulun nimi on Kristuksen kirkastuminen. Sen on maalannut kuninkaallinen hovi- ja historiamaalari Robert Wilhelm Ekman vuonna 1859 Pariisissa. Keskiössä on Kristus, sivuilla Mooses ja Elias sekä alareunassa opetuslapset Pietari, Jaakob ja Johannes. Oulun porvaristo lahjoitti taulun Krimin sodan jälkeisen rauhan kunniaksi.


Oulun tuomiokirkon arvokkain taide-esine on Johannes Messeniuksen renessanssimuotokuva. Se on Suomen vanhin ei-kuninkaallista henkilöä esittävä öljymaalaus ja ensimmäinen varmasti identifioitavissa oleva muotokuva Suomessa. Muotokuva kulki Messeniuksen mukana karkotukseen Kajaaniin. Karkotuksen loputtua Messenius muutti Ouluun. Messenius itse lahjoitti muotokuvansa Oulun kirkolle 1635 ennen kuolemaansa Oulun linnassa


Muotokuvan on ilmeisesti maalannut hovimaalari Cornelius Arendtz vuonna 1611. Tuolloin korkeastioppinut herra Messenius oli 30-vuotias ja toimi valtiotieteen ja lainopin professorina Upsalan yliopistossa. Hänellä on muotokuvassa päällään papiston ja muiden oppineiden tumma, edestä napitettava puku, valkoinen pitsikaulus ja ylös käännetyt kalvosimet. Messeniuksen oikea käsi lepää kirjalla, missä näkyy Messeniuksen tunnuslause: Muusat jäävät elämään kuoleman jälkeen / Elämä ilman niitä on kuolemaa. Kirjan vieressä on pääkallo, jonka silmistä ja nenästä kasvaa kukkia - mikä hieno kuoleman ja elämän vertauskuva!


Huimasi ja heikotti, todellakin. Eikä pelkästään siitä syystä, että minä heikkohermoinen kapusin ensimmäistä kertaa elämässäni kirkontorniin. Vaan myös siitä syystä, että kaiken maallisen kuorrutuksen alta kuuluu korkealta ja kovaa: 
MINÄ OLEN A ja O.

Vanha rouva

9.7.2016

Wanhaa Woimaa

Kun kolmekymppisenä kävin emäntäkoulun, kuului opetusohjelmaan traktorikortin hankkiminen. Minulla ei ollut edes autoajokorttia eikä siten tuon taivaallista käsitystä moottoriajoneuvon hallinnasta (nyt on autokortti, muttei edelleenkään tuon taivaallista eikä senpuoleen maallistakaan käsitystä moottoriajoneuvon hallinnasta).

Joten minun piti vasiten ruveta opettelemaan traktorilla ajamista. Rälläsin opiskelutoverini kanssa yhden laajan pellon mustalle mullalle ja vasta koepäivänä meille poloisille selvisi, että koe suoritetaan peräkärryn kanssa. Peräkärry piti saada peruutettua latoon niin, etteivät ladon ovenpielet lähteneet mukana.

Kieli keskellä suuta hitaasti hivuttamalla sain traktorini ja peräkärryni latoon ja lato pysyi ovenkarmeineen pävineen pystyssä. TADAA! Olin niin polleaa, niin polleaa - varsinkin kun autoajokortin omaavat kurssitoverini, nuoret pimatsut (joiden siis piti kortistaan huolimatta osallistua traktorikokeeseen) kolhivat kokeessa sekä ladon että peräkärryn ja saivat ajopelin niin totaalisen linkkuun, että sen suoristamiseen meni hyvät tovit hermoheikon miesopettajan aikaa.

Siitä lähtien minä olen ollut heikkona traktoreihin. Voi että pisti vihaksi, kun tyttökaverini sai 40-vuotislahjaksi mieheltään kirkkaanpunaisen vintage-traktorin! Siellä se edelleen nököttää kukkapenkin komistuksena Keski-Suomessa. Pah.

Tänä viikonloppuna Vanha herra ilahdutti minua ja täytti monivuotisen haaveeni päästä Oulaisiin Weteraanikonepäiville. Perillä minua odotti yli sata traktoria - itse asiassa ne tekivät edessäni oikein traktorimarssin. Toinen toistaan hienompia traktoreita eri maista ja eri vuosilta. Kuskinpukilla komeita isäntämiehiä, yksi emäntä ja muutama kasvavan polven traktorimiehenalku. Oli se vaan niin komeaa katseltavaa, oli!

24. Waltakunnalliset Weteraanikonepäivät olivat elämys sekä minulle että Vanhalle herralle. Sain rautaisannoksen höyry- ja löpökoneiden käynnistys-, huolto- ja rompeoppia. Ja ne maamoottorit! Olen kuvitellut ne pieniksi sieviksi suurinpiirtein ompelukoneen kokoisiksi masiinoiksi, mutta nyt asian laita paljastui ja tanner jytisi, kun innokkaat miehet maanittelivat maamoottoreitaan käyntiin:


Maamoottoreiden joukosta löytyi yksi todellinen vintage-kaunotar, Oulussa vuonna 1915 valmistettu maamoottori. Vanhan herran pappa on ollut Oulun rautateollisuuden tehtaalla töissä!


Vanhan mersunkin löysimme. Se oli niin komea! Entäs sitten höyrymasiinat. Sitä suhinaa ja puhinaa, kun niitä näytöksissä käynnisteltiin. 


Työnäytökset olivat kullanarvoisia tämmöiselle maallikolle, joka ei tiedä sen maamoottorin toiminnasta ja tarkoituksesta mitään. Mutta kun näin rautakankea semmoisen avulla taottavan, älysin minäkin homman jujun.

Kaiken Wanhan Woiman keskellä ehdottomasti kaikkein mielenkiintoisinta olivat kuitenkin miesten ilmeet! Kun rasvanäpit saivat jonkun halavatun masiinan käyntiin, voi sitä leveää hymyä, isällistä ylpeyttä ja selkääntakomista. 


Minä bongasin kaikkien vempainten joukosta myös jotain tuttua:


Vanhan kunnon GAZ-kuormauton lavalla huristelin opiskeluaikana Leningradin öisiä katuja pitkin. Koska metro lopetti liikennöinnin puoliltaöin, Gaz pelasti yöjalasta opiskelija-asuntolaan liftaavan neidon ;)


Olipa niin mukava Wanhan Woiman tapahtuma rompetoreineen ja hyväntuulisine ihmisineen. Kyllä meillä on kotimaassa niin paljon ihanaa ja yllättävää nähtävää, ei voi muuta sanoa.

Vanha rouva

5.7.2016

Sadepäivän pikkupuuhia

Sadepäivälle pitää keksiä muuta puuhaa, kun ulos kaatosateeseen ei viitsi lähteä kukkapenkkejä nuuskimaan.

Kapusin ullakolle ja kaivoin naftaliinista puiset pökyläni. Pökylöillä tarkoitan sorvattuja lampunjalkoja, joista Vanha herra on nikkaroinut kynttilänjalkoja. Minä olen ne maalannut ja hionut kulahtaneiksi.

Pystytin kynttilänjalka-arsenaalini sohvan nurkkaan ja kaivoin kaapista iloisen värisiä kynttilöitä pökylöitten nokkaan. Sytytän kynttilät sateen, salamoitten ja ukkosen kunniaksi tänä iltana. Syön kakkua ja luen kirjaa.

Levitin juhlan kunniaksi myös tuukin kammarin pöydälle. Jugend-kukkasia, itse kirjottuja. Sateen tauotessa hetkeksi juoksin rantatielle ja keräsin kimpullisen kesäkukkia - ziljoona verenhimoista hyttystä helmoissani.


Sade jatkoi lutuuttamistaan. Jotain tehdäkseni hypistelin ruskeista suodatinpusseista kranssin. Jemmasta kaivoin joutilaita fasaaninsulkia ja pätkän verkkokangasta. Tämmöisen turhakkeen sain aikaiseksi:


Nyt menen kaivamaan sen kirjan esille. Ja kakkua kanssa. Moikka!

Vanha rouva

1.7.2016

Kerro kerro kuvastin

Slovenian matkalla pistäydyin pikkuiseen antiikkikauppaan. Sehän tiesi sitten menoa - ei niinkään rahanmenoa, vaan hurmahenkistä jalat alta -menoa. Syy on vasemmanpuoleisessa kuvassa.

Kaiken vanhan ja kauniin keskeltä bongasin 1900-luvun alkupuoliskon peilin. Se painaa kuin tiiliskivi, mutta moista en ollut ikinä missään nähnyt. Pakko saada heti mulle!

Jaa miksikö?
No siksi, että kokoelma olisi kokoelma:


Vasemmanpuoleisen peilin roudasin Marokon Marrakechista. Itse asiassa se on 1930-luvun tarjotin pikkuisine tassuineen, mutta Vanhan herran nerokkaan vaijeriripustuksen ansiosta sain kuin sainkin sen seinälle.

Toinen peili on tämän talon perua. Siitä on aina peilattu, kun on tultu ovesta sisään tai menty ovesta ulos. Nyt siitä peilataan ruokapöydän tapahtumia.

Kolmas peili on löytynyt kauan sitten keskisuomalaisesta osto- ja myyntiliikkeestä. Se on ilmeisesti roikkunut saunakammarissa, sillä peilipinta on hämärtynyt somasti.

Neljäs raami odottaa peiliä keskellensä. Joskus se löytyy jostain. Joku vanha ja kaunis... mielellään kaiverruksin...

Sitten onkin tämä ljubljanalainen kaunistus.


Kokoelma se on tämäkin. 
Kasvaa sitten, kun on kasvaakseen.

Vanha rouva