28.2.2014

Väljä PitsiPötkö

Tässä iässä on välillä kuuma ja välillä kylmä. Joskus sekä että yhtäaikaa. Yritä siinä sitten pukeutua.

Otin kasin virkkuukoukun, konepestävää villalankaa ja mohairia. Aloin virkata pylväitä. Mittatikkuna käytin vanhaa virkattua villapaitaa vuosien takaa. Omakeksimäni malli on nimeltään Väljä Pötkö.

Virkkasin ja virkkasin. Sain aikaiseksi takakapppaleen ja etukappaleen. Yhdistin ne olkapäistä. Virkkasin hihat olkapäiltä alaspäin. Lopuksi yhdistin etu- ja takakappaleet sekä hihat sivusaumoista virkkaamalla.

Seittimäisen ohutta mohairlankaa jäi pikkuinen nötterö. Virkkasin siitä pääntien. Vieläkin jäi lankaa. Kieputtelin lopusta ison pyöreän pitsilämiskän. Neuloin sen etumukseen kiinni. Olkoon siinä.


Nyt ei ole kuuma eikä kylmä, kun vetäisen virkatun Väljän PitsiPötköni mekon päälle. 

Vanha rouva


24.2.2014

Pappa ja Poika juhlatuulella

Minä koetin aamulla raakkua Paljon onnea vaan, paljon..., mutta Vanha herra katkaisi taide-esitykseni lyhyeen ilmoittamalla haluavansa eläkkeelle. Minustako?

Juhla-aamiaiseksi herra sai Lapin piirakkaa. Se pitää sisällään porojauhelihaa ja suppilovahveroita sienisilpun kera. Aito munakerma kostukkeena ja sidoksena. Päällä lehtipersiljaa ja puolukoita. Kylläpäs maistui makoisalta aamukahvin kera.

Tasan kello yhdeksän Nuori rouva ilmestyi Pikkuihmisen kanssa kartanolle. Siitä alkoi Ottopapan ja Ottopojan juhlahumu: ensin he porasivat autotallissa. Sitten he kävivät potkuttelemassa merenrannassa. Reissua seurasi mäenlasku kukkapenkissäni (?) sekä lintujen ruokinta sireenipuskissa.

Kaiken tuon ajan me Nuoren rouvan kanssa istuimme lepotooleissa, neuloimme ja keskustelimme henkevästi. Onneksi olin ollut kaukaa viisas ja koristellut aamuseitsemältä puolukka-vadelmakakun runsailla kermapursotuksilla ja asettellut kookospullia sun muita pikkuleipiä kahvipöydän väärälleen.

Lahjan ja onnittelulaulun jälkeen oli aika ruokkia kaksi nälkäistä miestä,
joiden ehdoton yhteinen herkku on kermakakku.


Sitten huviteltiin hurjasti eli ajettiin kilpaa pikkuautoilla:

 

Puoliltapäivin alkoi väsyttää:


Ei muuta kuin maja pystyyn ja maate Papan viekkoon:


Pitsimajan kätköissä pötköttävät minun maailmani tärkeimmät miehet!

Vanha rouva, kakkumaakari ja majanrakentaja

21.2.2014

Eksotiikkaa kaukomailta

Vapunvärisiä serpentiinejä?

Muodinmukaisia langanpätkiä?

Iloluontoisia pahvinpalasia?

Ei sinnepäinkään, eikä lähellekään.

Nämä ovat Thaimaasta käsimatkatavaroissa hellästi kannattuja kookoslastuja. Makeita, rapsakoita ja kookokselta huumaavasti tuoksuvia.

Kookoslastuaarteitani olen malttanut säilyttää parempaa päivää varten. Eilen se parempi päivä oli, kun sain vieraakseni ystävän ja työtoverin monen vuoden takaa.

Kaukomaiden eksoottisen kookoskakun pohjaan tarvitset 200 g digestivekeksejä muruna, 75 g voita sulatettuna ja 100 g valkoista suklaata lastuina. Painele keskenään sekoitetut keksinmurut ja voisula irtopohjavuokaan. Veistele valkosuklaasta lastuja päälle. Laita vuoka jääkaappiin täytteen tekemisen ajaksi.



Täytteeseen tarvitset:
  • 4 dl kookoskermaa
  • 1 dl vettä
  • 3 rkl maissijauhoja
  • 1 dl sokeria
  • 4 liivatelehteä
  • 1,5 dl kookoshiutaleita
  • 250 g mascarponejuustoa
  • 1 limetin raastettu kuori ja mehu
  • 2 dl kuohukermaa

Kuumenna kattilassa vesi, kookoskerma, sokeri ja maissijauho. Sekoita koko ajan ja anna saostua paksuksi. Jäähdytä. Sekoita joukkoon vaahdotettu kerma, mascarponejuusto, kookoshiutaleet sekä limettiraaste. Liota liivatteita kylmässä vedessä kymmenen minuuttia. Purista liika vesi liivatteista ja liota ne kuumaan limettimehuun. Sekoita pikkuisen aikaa jäähtynyt liivatemehu hyvin täytteeseen. Kaada täyte irtopohjavuokaan. Anna jähmettyä jääkaapissa seuraavaan päivään.

Irrota kakku vuoasta ja koristele. Koristeiksi käyvät tavalliset kookoshiutaleet ja vaikka limettisiivut, mikäli et viitsi vasiten lentää Thaimaahan asti kookoslastuja hakemaan.

Vanha rouva, joka kyllä viitsisi

 

20.2.2014

Ei ihan hatturasia, mutta pyöreä kuitenkin

Koso-täti pani pienen mieleni ihan sekaisin tässä muutama päivä sitten. Hän oli mennyt nostamaan maailman ihanimman hatturasian uuden hyllynsä päälle keekoilemaan.

Minä en tähän  hätään löytänyt mistään vanhaa hatturasiaa, mutta jotain pyöreää ja isoa kuitenkin.

Kirpparilta löytyi parilla eurolla vanha jauhosihti, jonka halkaisija on melkein viisikymmentä senttiä. Vanne on puuta ja sihti hauskasti ruudutettua kangasta. Vähän on sihti elämänsä varrella kärsinyt ja kulahtanut, mutta kukapa meistä ei olisi.

Pesin ja paapoin sihtiä mäntysuovalla. Kuivasin ja taputtelin. Sitten nostin sen paraatipaikalle keittiön kaapin päälle. Sihtiä vasten nostin kaksi vuotta sitten värkkäämäni nappikranssin.

Kaapin päällä on nyt kolme muinaismuistoa: jauhosihti, avainloota ja hopeinen kermanekka.

Mitäs nyt sanot, Kososka?

Vanha rouva

 

16.2.2014

Vuosi 1954

Ruokailukulmamme takaseinällä komeilee ikkunanpoka vm. 1928. Siinä on roikkunut milloin avaimia ja tällöin pellavasydämiä, joskus joulupalloja ja vähän aikaa sitten kermanekkoja. Siis kaikenmaailman kaapinkätköjä. 

Tänään tein ikkunaan korunäyttelyn. Piirongin laatikossa on korurasia. Siellä säilytän pienen perheemme lapsuusaarteita. 

Ensimmäinen aarre on äitini rippilahjaksi saama rintarossi, hopeinen Kalevala-koru. Äiti pääsi ripille vuonna 1954.

Toisen aarteen, sekin hopeinen rintarossi, löysin tyttösenä mummuni veljen vintiltä, lattian raosta. Se oli tummunut ja tuhriintunut. Sain sen omakseni. Puhdistin ja hellin sitä suurimpana aarteenani - olihan se elämäni ensimmäinen oikea koru.

Kolmas aarre on kuin koru. Se on anoppini pieni, suloinen hopeakotelo ruusunpunaisen hapsun kera. 

Katsotaanpa aarteita likempää:




Kun kotelon avaa, sen sisältä löytyy taskualmanakka vm. 1954!
Mikä yhteensattuma, 
että samana vuonna minun äitini ja mieheni äiti ovat omistaneet jotain näin kaunista. 


Kiinnitin rintarossit ja almanakkakotelon paperiseen serviettiin. Servietit liimasin metallilautasiin, jotka ovat ihka-aitoa ikeaa. Maalasin kirpparilta löytämäni valkoiset lautaset suhumaalilla mustiksi, jotta ne erottuisivat paremmin ikkunalasista ja taustan valkoisesta seinästä. Kruusasin kuhunkin korulautaseen vielä pitsirusetin ja helmiäissydämen.

Kelpaa pöydän ääressä nyt mietiskellä, mitä kahden nuoren naisen mielessä liikkui vuonna 1954, kuusi vuotta ennen esikoistyttären ja -pojan syntymää.

Vanha rouva

14.2.2014

Tarjotaan korkealypsyisiä lehmiä

Aamutuimaan Vanha herra kysyi, mitä haluaisin tehdä ystävänpäivänä. Kun en heti osannut halujani sanoiksi pukea, hän komensi minut autoon ja huristeli naapurikylään. Niin me piipahdimme anopin ja appiukon haudalla laskemassa kukkakimpun ja sytyttämässä kynttilän.

Seuraavaksi seurasi päivän hupiosuus eli minut komennettiin kirjastoon siksi aikaa, kun herrani kävi tienaamassa lottomiljoonia. Kerkisin selata yhden jos toisenkin akkainlehden ennen kuin minut tultiin noutamaan leivoskahville.

Kotona minua odotti yllätys.

Kaivoin muutama aika sitten puuliiterin perukoilta vankan puulaatikon, joka on jaettu kahteen osaan. Pesin ja kuurasin laatikon ja jätin sen autotalliin odottamaan sitä kuuluisaa inspiraatiota. Sitä ei kuulunut ei näkynyt, joten...

... Vanha herra oli iltapuhteinaan leikannut ja liimannut 1.6.1928 päivätystä sanomalehdenriekaleesta sopivat palaset laatikon pohjalle. Kerrottakoon vielä, että Kalevan riekale löytyi talomme remontissa keittiön rossipohjasta.

Herrani kaiveli miljoonalaatikostaan metallirenkulat ja kokosi niihin kaikki liiterinperukoilta löytyneet avaimet.

Yllätyslaatikko pääsi keittiön piirongin päällä paraatipaikelle. Siinä avaimet nyt killuvat ja taustalla lehti-ilmoituksissa etsitään milloin kätilöä, milloin hierojatarta. Myytäväksi tarjotaan korkealypsyisiä lehmiä ja kesävieraita vastaanotetaan lyhyemmäksi ja pitemmäksi ajaksi.

Kiitokseksi ihanasta ystävänpäiväyllätyksestä leivoin herralleni kukkapullia. Juuri kun olin aikeissa kuvata pullat, yhytin armaani pulla suussa telkkarin edestä. Tarjoiluvadilla ammotti neljän pullan mentävä aukko!






Onneksi muutama pulla jäi vielä minulle ja sinulle, rakas ystäväni. 
Otapa pulla ja kupillinen iltakahvia seurakseni.

Vanha rouva


13.2.2014

Sukkasillaan

Kävin läpi sukkalootaa ja hoksasin kaikkien villasukkien olevan aikansa eläneitä, venyneitä ja vanuneita, nukkaisia ja nöyhtäisiä töppösiä. Muutama taisi oilla ihan hiutikin kantapäästä tai päkiästä. Heivasin sukkavanhukset puutarhavarastoon tulevaa uusiokäyttöä varten (linnunpelätin? keppihevonen? peffanalunen? termospullonlämmitin?).

Sisuunnuin ja marssin lankakauppaan. Ostin hiirenharmaata, tontunpunaista ja minkinvalkoista sekoitelankaa. Jälkijunassa kävin vielä hakemassa taivaansinistä, jotta sain urakkani kunnialla päätökseen.

Monta elokuvaa tuli vahdattua telkkarista sukkapuikkojen kalkattaessa.

Itselleni kudoin kolmet sukat pitsireunuksella. Reunuksen saa käännettyä ylös, kun sukanvarret pitää vetää housunlahkeiden päälle.

Vanha herra sai kahdet pitsisukat tv:n töllötystä varten. Kolmannet herrani sukat ulotin polvisukiksi: herralla on nykyään tapana hurmata minua sinisissä raappahousuissa, joiden päälle hän vetää monta vuotta sitten kutomani villaiset, kantapäistä puhki kuluneet polvisukat.

No, nyt on uudet, ehjät polvisukat, mutta mihin penteleeseen minä piilottaisin ne kammottavat kalsarit??!

Vanha rouva

10.2.2014

Ruusuja kukkapöydällä

Minulla on tasan yksi sisäkukka. Vehkapalmu. Se on niin sitkeä kukkanen, että sen voi paikallisradion mukaan pukata vaikka vaatekomeron pimeimpään loukkoon ja unohtaa sinne. Puolen vuoden päästä, kun (viher)peukalo muistaa kaivella palmun loukostaan ihmisten ilmoille ja antaa sille tilkkasen vettä, palmu palkitsee huithapelin virkoamalla taas kukoistukseen.

On  minulla ollut paljonkin kaikenmerkkisiä huonekasveja. Kaikki olen saanut hengiltä. Lisäksi Vanha herra vinkuu henkihieverissä, että hän on allerginen kaikelle vihreälle sekä sisäisesti että ulkoisesti...

Kukkapöytä näyttää jokseenkin säälittävältä yhden ainokaisen palmun alla. Niin minä sitten päätin väsätä lisää ruusupalloja munakennoista. Edelliset kaksi palloa saivat hennon valkean suhumaalin pintaansa ennen hopeaseittien viritystä. Nyt päätin kokeilla uutta maalaustekniikkaa.

Töpöttelin siveltimellä kuhunkin kukkaan paljon valkoista seinämaalia. Kahteen kertaan sain töpötellä, sillä kummasti vain munakennojen tekstit kuulsivat suhukerrosten läpi. Nyt ei näy munakuntia eikä virikekanaloita yhdessäkään kukassa! Edes hopeaseittiä en alkanut punoa ruusujen lomaan, sillä niin kauniin valkeiksi sain ruusupalloni maalattua.


Nyt pitänee kaivaa ruusunkukkien arvoiset vaasit ja vadit esille!

Vanha rouva

6.2.2014

Sankarijuhla

Taannoinen hääpäivä hurahti iltaan, ennen kuin kumpikaan hääpäivän viettäjistä muisti koko asiaa. Minä kyllä manasin hiljaa mielessäni, että kuka kumma on mennyt panemaan kirjaston salasanaksi niin oudon numeroyhdistelmän. Vanha herra oli puolestaan istuksinut autotallissaan ja tuijottanut seinäkalanteria: Kas, tänään on Vainottujen päivä... Muisti palasi kummallekin ja viimevuotiseen tapaan paistelin juhlan kunniaksi blinejä.

 

Lämmitin 3 dl bulgarianjukurttia kädenlämpöiseksi ja liotin siihen 15 g hiivaa. Lisäsin 2 dl tattarijauhoja ja 1 tl hunajaa, sekoitin tasaiseksi ja peittelin tuukin alle ässehtymään. Muurin kupeessa taikinan oli hyvä itsekseen porista kolmisen tuntia. Erottelin yhden munan keltuaisen ja valkuaisen toisistaan. Vatkasin valkuaisen kovaksi vaahdoksi. Lisäsin taikinaan 1 dl lämmintä maitoa, 1 tl suolaa ja 1 rkl voisulaa. Lopuksi nostelin keltuaisen ja valkuaisvaahdon taikinaan.

Sitten vain valurautapannu hellalle ja voipaketti viereen. Tästä taikinamäärästä tuli 17 pientä bliniä. Tulikuumien blinien päälle kökkäsimme häähumun kunniaksi smetanaa, siianmätiä ja sipulisilppua. Myllystä suolaa ja mustapippuria... mmmm...


Blinit olivat kuulemma oiva tapa muistaa elämäni suurinta Sankaria. 
Hän taas muisti oman elämänsä suurinta Sankaritarta peräti kahdella lahjalla.

Vanha rouva

4.2.2014

Rautainen kotiinpaluu

Kas tässä keittiömme huhtikuussa 2011. Lankkulattia petti remontoijien alla entisen hellan edessä.  Ei muuta kuin lankut irti ja siitäkös se riemu repesi valloilleen. 

Lankkujen alta paljastui rossipohja, jonka päälle oli 1900-luvun alun parhaan tietoteknisen osaamisen nojalla kerrostettu muhia, sanomalehtiä ja heiniä. Vanhin sanomalehti oli päivätty 1.6.1928.  Osa rutikuivista heinistä oli heleän vihreitä. Minun tehtäväni oli talikoida heinät peräkärryn kyytiin. 


Aikamme kun kärräsimme kerroskakkua kartanolle, vastaan tuli maapohja ja tervettäkin terveemmät hirret. Hirsissä törröttivät pystyssä tämänpäiväisen tarinani sankarit, jotka ympyröin kuvaan punaisella krenkulalla:

Sepän takomia isoja nauloja löytyi neljä kappaletta. Minä tietysti pihistin ne romuläjästä talteen. Olen kuskannut niitä varastosta toiseen ja asetellut välillä maljakkoonkin. Nyt ne sattuivat makaamaan toimettomana autotallin askartelupöydällä. Odottivat raukat siinä seuraavaa työkomennusta.

Vanha herra oli joutessaan kieputellut nauloja ja liiterinnurkasta löytynyttä hevosenkenkää. Ei muuta kuin kone esille ja täppejä hitsaamaan. Sitten se patsasteli hitsausmaski takaraivollaan minun eteeni ja tokaisi: Noi sun naulat lojuu mun tielläni, niin mää nyt sitte tein tommosen. Paa siihen joku hörhö, niin mallataan se sitte takan päälle. Noi naulat on siinä niinku lähellä kotiaan. Minä ihan mykistyin. Ja tein määrätyn hörhön. 

Nyt takanreunusta koristaa Vanhan herran uniikki naulakranssi:
   

Tässä vielä kokonaiskuva takasta. 
Panepa verraten sitä ihan ensimmäiseen kuvaan. 

Vanha rouva 


PS. Takan vieressä on klapeja varten iso sinkkipalju eli paatipunkka. Siinä on Vanhaa herraa pikkuisena pilttinä rakkaudella ja hellyydellä pesty ja puunattu. Ilmankos siitä on noin kelpo mies kasvanut!